Visitors

Käyntejä kotisivuilla:282839 kpl

54. luku

Torstai 15.4.2010

LIV

 

EiffelAntoine, sinä asuit Ranskassa. Pariisi on sinun maasi pääkaupunki. Pariisissa on Eiffelin torni. Ja Eiffelin tornissa on wc toisella tasanteella. Dual jätti vasemman puoleiseen viestinsä.

 ***

Jatkoin kyselemistä, sillä halusin tietää, miten Dual oli vihdoin löytänyt Antoinen. Olin oppinut jotain erityisen tärkeää Dualilta: Jos haluaa vastauksen, pitää ensin kysyä.

Kesken jutusteluamme Dualilla tuli kyyneleet silmiin. Yllättäen hän keskeytti minut ja sanoi:

- En haluaisi menettää sinua ystäväiseni.

- Mutta minun on palattava Suomeen huomenna, vastasin hämilläni.

- En tarkoita huomista, vaan tulevaisuutta,  sanoi Dual ja jatkoi:

- Muistatko kun kerroin niistä kahdesta lentokoneesta, jotka törmäävät niihin kahteen korkeaan taloon.

- Muistan, kirjoitimme kirjeen viime maanantaina yhdessä. Yritämme estää koneiden törmäämisen, koska meidän käy sääliksi koneissa olevia viattomia lapsia.

- Niin kirjoitimme, mutta se kirje ei estä koneita törmäämästä.

- Niinkö? Onko kirjeemme turha?

- Ei ole, sillä koneissa ei tule olemaan lapsia. Mutta sinä olet olet suuressa vaarassa 11.4.2010, Dual jatkoi.

- Mutta sinne on vielä yli 15 vuotta. Paljon ehtii tapahtua, vastasin.

- Niin ehtii. Minä en voi muuttaa tulevaa. Sinä ehkä voit. Sinun on mentävä Pariisiin. Antoinen kotimaahan, totesi Dual.

En ymmärtänyt Dualia laisinkaan. Miten minun kohtaloni liittyisi Pariisiin yli 15 vuoden kuluttua. Yritin kysellä lisää. Mutta en saanut häneltä tarkkoja vastauksia.

Dual oli kertonut minulle uskomattomia tarinoita: Lentokoneet törmäävät pilvenpiirtäjiin, merirosvat rosvoavat laivoja, maailman talous menee sekaisin, ihmiset sotivat uskonnon takia ja että tietokoneita voi rikkoa tietokonemadoilla. Kaikki nämä muka tapahtuisivat 2000-luvulla.

Sitten hän oli kertonut, että minusta tulee vielä palomies. Miten 35-vuotias voisi tulla oikeaksi palomeheksi. Satua !!!

Hän oli antanut minulle erikoisen lahjan. Negatiivisen ajattelen voiman: Saisin vahinkoa aikaan pelkällä ajattelulla. Satua !!!

Sitten Dual kertoi minulle vielä erään asian. Satua !!!

Pääni oli jälleen kerran kuin hurrikaani.

 

***

Antoine, kirjeeni on päättymässä: Le_Petit_Prince_Dual

En tiennyt vielä silloin, kuka tuo merkillisen näköinen pikku-heppu oli: kullankeltaiset hiukset, suuret surulliset silmät, pieni suu, hassu vihreä haalari ja keltainen huivi. Olen piirtänyt kuvan pikku prinssi Dualista. Minä en osaa piirtää hyvin, sillä kadotin sen taidon nuorukaisena. Olin silloin kymmenen vuotta vanhempi kuin sinä kadotit oman taitosi Aikuiset eivät ymmärtäneet piirustuksiasi: ei suljettuja eikä avattuja boa käärmeitä. Muka hattuja. Minä en näyttänyt piirustuksiani koskaan aikuisille: viivoja, kukkia ja avattuja ihmisiä. Tiesitkö, että se mikä liikuttaa ihmistä, on ihmisen sisällä. Eikä sitä näe ulkoapäin.

Minussa tuntuu erityisen hyvältä, että sinä tapaat Dualin.

 

***

- Näkemiin Dual.

- Näkemiin Kenneth. Muista 10.4.2010.

- Muistan.

 

***

Nyt Dualin tapaamisesta on jo kulunut yli 15 vuotta... En ole koskaan vielä kertonut tätä tarinaa. Nyt olen jo vähän unohtanut suruani. Tarkoitan ... en kokonaan. Mutta tiedän Dualin tavanneen Antoinen. Ja öisin katselen niin mielelläni tähtiä. Kaikki 501 622 731 tähteä tuikkivat kirkkaasti.

Minusta tuli palomies. Huomasin, että negatiivisen ajattelun kykyä pitää käyttää positiivisesti. Ja löysin kukan.

Lentokoneet törmäsivät WTC:n torneihin ilman lapsia. Merirosvot rosvoavat edelleen. Tietokoneet pitää suojata madoilta ja sodat eivät ole loppuneet.

Olin Pariisissa 10.4.2010. Juoksin maratonin ja löysin sen kolmannen asian: Jos haluat jotain - sinun täytyy tehdä töitä sen eteen.

Olisin voinut kirjoittaa Antoinelle toisen kirjeen siitä, miten pääsin Pariisiin 10.4.2010 yhden räjähdyksen, yhden onnettomuuden ja yhden kolarin jälkeen.

Lisäksi minun oli estettävä sabotaasi, jolla yritettiin estää 34. Pariisin maraton. Joku tai jotkut olivat asentaneet Charles de Gaulle Etoile, George V ja Kléberin metroasemille kolme pientä ydinpommia sariinin kera.

Istuin altaan reunalla Louvren pyramidin vieressä ja mietin. Mietin, miten voisin estää räjähdyksen. Olin epäonnistunut edellisessä pelastusyrityksessäni. Epäonnistumisesta tulee paha mieli.

Dual oli sanonut minulle - luota itseesi.

Minulle oli opetettu 30 vuotta aikaisemmin pommin ja sen erilaisten ansojen purkamista. Olisi pitänyt silloin vain kuunnella paremmin.

Katselin kun eräs lapsi ohjasi radio-ohjattavaa autoa. Autoon tuli vika. Se ei liikkunut. Huomasin irronneen sinisen johdon. Johto. Siinä oli vastaus. Minun piti estää virran pääsy alkupanokseen. Säästän teidät ikäviltä yksityiskohdilta.

Sattumaa vai ei - etsitty sininen virtajohto löytyi metroasemalta punaisen sammuttimen takaa.

Keltainen, vihreä, sininen, punainen, violetti ja oranssi.

Isot ihmiset eivät milloinkaan voi ymmärtää, että värit ovat niin kauhean tärkeitä.

Ja onko sillä mitään väliä pienille ihmisille, että laukeamattomat pienet ydinpommit hävisivät Eyjafjallaan. Onneksi isät ja äidit palasivat Pariisista.

Ai niin, Eyjafjalla on pieni tulivuori Islannissa. Ja Islanti on pieni saari isossa sinisessä Atlantin valtameressä.

2 kommenttia . Avainsanat: Antoine de Saint-Exupéry, Ranska, Pariisi, Eiffel, Eyjafjalla

53. luku

Maanantai 23.11.2009

LIII

 

Vierailuni yhdeksäntenä päivänä tapasin viimeisen kerran Saudi-Arabian kuninkaan suosikkivaimon veljen. Hän kyseli minulta yöttömästa yöstä. Me sovimme, että hoitaisin kotiin palattuna hänen tulevan matkan käytännön matkajärjestelyt. Suomalaisen ministerin pitäisi kutsua hänet virallisesti Suomeen. Matkan yhteydessä lainaisisimme Utista Suomen ilmavoimien Fokker F 27 -kuljetuslentokoneen, jolla lentäisimme Lappiin katsomaan yötöntä yötä.

Saudi-Arabian kuninkaan suosikkivaimon veli oli tästä tiedosta erittäin iloinen. Hän kysyi oliko vierailuni vastannut sitä, mitä olin odottanut. Vastasin, että autiomaan punaiset ruusut olivat upeita oranssisessa laskevassa ilta-auringossa. Olin katsellut niitä kahdeksana iltana keskustellassani Dualin kanssa. Pikku prinssistä en kertonut hänelle mitään, koska vanhus oli aikuinen. Ei hän olisi kuitenkaan uskonut minua.

Kiitin vanhusta majoituksesta ja talosta, jossa oli kymmenen huonetta ja kahdeksan parveketta. Kiitin vanhusta ruuasta. Lähes 20 kana-ateriaa humuksen kanssa maistuivat päivästä päivään erinomaisilta. Kiitin vanhusta juomasta, jota tuotiin pikku linnamme jääkaappiin koko ajan lisää.

Kiitimme lopuksi toisiamme. Vanhus kertoi, että Saudi-Arabian kuninkaan poika, prinssi Kuka Lie (en valitettavasti muista hänen nimeään) matkustaa seuraavana päivänä meidän kanssamme Lufthansan koneella Sveitsiin. Pääsisimme koneeseemme suoraan Riadin lentokentän kuninkaan omasta odotussviitistä.

 

***

 

- Lentokone, lentokone - mistä Dual sai lentokoneen Antoinen etsintää varten? mietin itsekseni kun minulle esiteltiin ison luentosalin tietotekniikkaa.

- Dual oppi lentämään Lokki Joonatanin lentokoulussa. Yösuunnistusopettaja Lokki Rachael opetti Dualin suunnistamaan. Dual oli ratkaissut pulman numero yksi. Mutta lentokone. Mistä Dual saisi lentokoneen? Dual on rehellinen. Hän ei ikinä varastaisi lentokonetta. Hänellä ei ollut rahaa. Hän ei voisi ostaa lentokonetta. Millaisella koneella hän lentäisi? Blenheimillä vai DC-2:lla? mietin kun minulle esiteltiin seuraavaa arabimaailman turvallisuusfoorumia.

- Vaikka Dual olisi saanut lentokoneen... Miten hän löytäisi Antoinen? mietin kun viereisen minareetin imaani säpsäytti minut päivän toisella laulannallaan.

Päätin kysyä lentokoneesta illallla Dualilta. Tuleva ilta olisi meidän viimeinen. Outo haikeus aloitti mieleni täyttämisen.

- Hei unikeko. Lähdetään syömään. Esittely on ohi, sanoi vanhempi poliisiylitarkastaja.

- Minä vain mietin... Lähden illalla ulos, vastasin hajamielisesti.

- Onko sulla suhde jonkin paikallisen arabiprinsessan kanssa, kun joka ilta lähdet omille teillesi? poliisi kysyi.

- Ei, kunhan käyn iltalenkillä, vastasin.

- Älä jää kiinni tai sinut kivitetään, jatkoi poliisi pilke silmäkulmassa.

- En, en... Mennään jo syömään, minulla on nälkä, tahdon kanaa ja humusta, vastasin.

 

***

 

Näin jo kaukaa Dualin keltaisen kaulaliinan. Dual istui hiekkaharjanteella ja katsoi kohti auringonlaskua. Askeleeni hidastuivat. Olisin halunnut juosta Dualin luokse, mutta samalla olisin halunnut pitkittää tätä viimeistä kohtaamistamme. Askeleeni hidastuivat. Jalkani upposivat syvemmälle pehmeään hiekkaan. Hiekka oli vielä kuuman lämmintä.

Mieleni oli kuin hurrikaani. Päässä pyöri miljoona ja yksi asiaa ja ainakin tuhat ja yksi kysymystä Dualille. Ja meillä olisi aikaa vain tämä yksi yö. Minun tulisi kovasti ikävä Dualia. Olin siitä nyt aivan varma. Kun on saanut tosi ystävän, niin joutuu pikkuisen itkemään kun menettää hänet. Saisin maksaa onnen hinnan.

Kävelin Dualin vasemmalle puolelle. Istuin alas. En puhunut mitään. Yhdessä katsoimme kun autiomaa värjäytyi oranssin kautta violettiin yöasuun auringon laskiessa viimeisen kerran meille yhteisesti.

Tähtien noustessa taivaalle sanoin:

- Hei Dual.

- Hei ystäväni, matkustat huomenna Suomeen, vastasi Dual.

- Joo, prinssin kanssa. Tai prinssi jää Zürichiin. Minä lennän Helsinkiin.

- Mistä sait lentokoneen?

- Lentokonehallista Bristolista, Englannista.

- Millaisella koneella lähdit Antoinea etsimään?

Dual ei kuullut kysymystäni, vaan esitti oman kysymyksen:

- Haluatko oppia hallitsemaan kielteiset tunteesi?

- Haluan, mutta miten? vastasin.

- Saat minulta erikoisen taidon. Itse en enää sitä tarvitse. Alkemisti lahjoitti aikoinaan sen minulle. Ole hyvä. Käytä uutta kykyäsi viisaasti, kertoi Dual.

- Dual, nyt en ymmärrä. Minkä kyvyn sain? kysyin hämmentyneenä.

- Saat aikaan vahinkoa kanssa ihmisillesi kielteisillä ajatuksillasi. Jos vaikka olet kateellinen jollekin ihmiselle tai olet mustasukkainen tai vihainen jollekin ihmiselle, niin nämä kielteiset ajatukset saavat tämän ihmisen sairastumaan tai hänen lähiomaisensa sairastumaan, vastasi Dual.

- Mitä hyötyä tästä kyvystä on minulle? kysyin.

- Aika näyttää, aika näyttää ystäväiseni, vastasi Dual.

Olin oppinut Dualilta olemaan sinnikäs vastausten saamisessa, joten toistin kysymykseni:

- Millaisella koneella lähdit Antoinea etsimään?

- Vanhalla Blenheimilla, joka oli lentänyt postikoneena, vastasi Antoine.

- Entä, miten ratkaisit kolmannen pulman, löysitkö Antoinen? kysyin.

 

2 kommenttia . Avainsanat: Lufthansa, Blenheim, DC-2, Fokker F 27

52. luku

Maanantai 16.11.2009

LII

 

Leppäkerttu kysyi:

- Kuka sinä sitten olet?

- Minä olen Lammenpei, satu, vastasi Lammenpei

- Ahaa, se selittää asian. Jumala on ajatellut eläimet ja minut, jatkoi leppäkerttu.

- Onko jumala ajatellut minut? kysyi Lammenpei leppäkertulta.

- Ei. Joku ihminen on ajatellut sinut, koska sinä olet satu. Sinä et ole totta, vastasi leppäkerttu.

Lammenpein silmät kostuivat. Hän mietti hetken ja kysyi:

- Entä ... ihmiset? Kuka heidät on ajatellut. Ovatko he totta?

 

***

 

- Dual, olen aikuinen. Kertomuksesi aikamatkoista ja lentämisestä tuntuvat aika uskomattomilta, sanoin Dualille.

- Niin, olet aikuinen. Et usko ennenkuin näet. Ja et luota sydämeesi. Miksi? Dual kysyi.

Yritin vastata, mutta sanat jäivät kurkkuuni. Dual jatkoi:

- Alkemisti kertoi kerran minulle eräästä viisaasta kreikkalaisesta, jonka nimi oli Sokrates. Sokrates kysyi oppilailtaan, mitä on todellisuus? Kumpi on totta? Tämä palava kynttilä, jonka näet, vai tämä toinen palava kynttilä, jonka näet peilistä?

 

Kuva 28. Kaksi kynttilää: Aito ja aidon kuva.

 

- Pystyt näkemään jotakin sellaista mikä on yhtäaikaa totta ja ei totta. Mikset siis voi vain uskoa minua. Miksi sepittäisin tarinoita sinulle?

Dual sai minut jälleen kerran hiljaiseksi. Pystyin vai kysymään:

- Miten ratkoit lentämisen pulmat? Miten opit lentämään?

- Se ei ollut helppoa. Ensiksi siirryin ajassa eteenpäin. Matkustin Yhdysvaltojen Seattleen ja yritin mennä paikalliseen lentokouluun.

- Miksi menit Seattleen?

- Koska se on lähellä Wenatchen kansallispuistoa. Mutta ne eivät ottaneet minua lento-oppilaaksi, vastasi Dual.

- Miksi eivät? kysyin.

- Koska minulla ei ollut henkilöllisyystodistusta.

- Mitä sitten teit?

- Palasin Wenatchen kansallispuistoon, joka on Seattle Tacoman lentokentän lähellä. Siellä eräässä Skykometsin kylässä asui eräs Jones niminen mies, joka sanoi, että voisi tehdä minulle henkilöllisyystodistuksen, jotta voisin mennä lentokouluun.

- Pääsitkö lentokouluun uudella henkilöllisyystodistuksella?

- En, koska en saanut uutta henkilöllisyystodistusta, koska minulla ei ollut viittäkymmentä dollaria.

- Harmi. Miten sitten ratkoit lentämisen pulman?

- Onneksi ystäväni Lokki Joonatan oli perustanut lentokoulun vuonna 1972. Pääsin sinne lento-oppilaaksi ilman väärennettyä henkilöllisyystodistusta.

- Hienoa, opitko helposti lentämään?

- Opin. Itse lentämisen oppimiseen meni kymmenen minuuttia. Nousuharjoituksiin meni kaksi tuntia. Ja laskeutumisharjoituksiin meni viisi tuntia. Lokki Joonatanin lentokoulun yösuunnistusopettaja Lokki Rachael opetti minut suunnistamaan... suunnistamisharjoitukset olivat vielä kesken...

Dualin ääniä hävisi raastavaan meluun, korviini sattui... sitten kaikki musteni. Avasin silmäni. Näin Dualin epämääräiset huolestuneet kasvot yläpuolellani. Hän kysyi:

- Oletko kunnossa?

- Olen, vastasin ja kysyin Dualilta:

- Mitä tapahtui?

- Neljä Stealth hävittäjää lensi matalalla ylitsemme. Ne lensivät kohti Jeddaa, vastasi Dual.

 

 

 

3 kommenttia . Avainsanat: Jedda, Stealth, Jumala, Usa, Seattle Tacoma, Wenatchen

51. luku

Maanantai 9.11.2009

LI

 

Kahdeksanta iltana Dual alkoi yllättäen kertomaan, miksi hän oli tullut takaisin maa nimiselle tähdelle. Maa ei ole aivan mitätön kiertotähti. Täällä asuu yli seitsemän miljardia turhamaista, kuningasta, juoppoa, maantieteilijää, lampun sytyttäjää, liikemiestä ja monen monta muuta tallustajaa. Lisäksi täällä asuu paljon eläimiä ja kukkia.

Kaikki maan ihmiset mahtuisivat seisomaan Inarin järven jäälle. Jos sanotte tämän isoille ihmisille, he eivät tietenkään sitä uskoisi. He kuvittelevat vievänsä enemmän tilaa. He ovat kuin valtavat baobabit. Jos, et usko, olen piirtänyt Inarin järven jään ja siihen seitsemän miljardia ihmistä. Jään pitää olla vähintään kahdeksankymmentä senttimetriä paksua, jotta se kannattaisi kaikki nämä ihmiset.

 

Kuva 27. Seitsemän miljardia ihmistä Inarin järven jäällä.

 

- Oletko miettinyt paluutasi Suomeen? Dual kysyi.

- Olen, vastasin.

- Palaatko mielelläsi Suomeen?

- En, tiedä. Saudeissa on hyvä olla. Ja auringonlaskut ovat täällä todella hienoja. Minun tulee ikävä aavikon äänetöntä hiljaisuutta. Kai mun on sit pakko palata. Työ ja perhe ja kaikki muut velvollisuudet odottavat. Olenhan aikuinen, jolla on vastuu... Miksi sinä palasit tänne? Etkö ollut tyytyväinen aikaasi kukan kanssa?

Pikku Prinssi haukotteli. Dual teki aina niin kun oli epävarma. Hän näytti miettivän. Oli hetken hiljaisuus. Sitten Dual sanoi:

- Minun oli ikävä ystäviäni. Antoinea, kettua, käärmettä ja kaikkia niitä, joita olen tavannut kierrellessäni tähdelläsi, ja hän jatkoi:

- Olen tavannut ketun ja käärmeen sekä monta muuta ystävääni. Mutta Antoinea en ole onnistunut löytämään. Vaikka osaan liikkua ajassa eteen ja taakse, en ole löytänyt Antoinea. Kävin jopa Lokki Joonatanin lentokoulussa, jotta ymmärtäisin enemmän lentämisestä.

- Anteeksi Dual, mutta nyt en ymmärrä sinua. Miten lentokoulu auttaa Antoinen löytämisessä? ihmettelin.

- Antoine katosi tiedustelulennollaan 31.7.1944. Olen palannut ajassa useasti tuohon päivään. Olen nähnyt kun Antoine nousi koneeseensa. Hän luki lentokentällä Leonin lähettämän kirjeen ja laittoi sen vasempaan rintataskuun. Olen nähnyt kun häneen koneensä nousi ilmaan siniselle taivaalle ja suuntasi koneen nokan kohti sinisempää Välimerta ja Ranskaa, kertoi Dual.

- Entä sitten? kysyin malttamattomana.

- Ei mitään, vastasi Dual ja jatkoi:

- Siihen päättyvät Antoinen jäljet. Odotin kentän laidalla kuusi päivää ja kuusi yötä. Antoine ei palannut siltä lennolta enää takaisin tukikohtaansa. Hän oli kadonnut. Lentokentällä kerrottiin, että saksalaiset hävittäjät olisivat ampuneet hänen lentokonetta ja että se olisi pudonnut Välimereen.

- Miksi saksalaiset olisivat ampuneet Antoinen konetta? kysyin.

- Koska Ranska ja Saksa olivat sodassa silloin. Ja saksalaiset eivät olisi halunneet, että Antoine olisi lentänyt tiedustelulennolle Ranskaan, vastasi Dual.

- Mutta Antoine on ranskalainen. Mitä pahaa siinä olisi ollut, jos ranskalainen lentää kotimaahansa tiedustelulennolle, ihmettelin.

- En tiedä, sanoi Dual.

- Kyllä isot ihmiset ovat joskus todella ihmeellisiä, totesin Dualille.

- Niin ovat, vastasi Dual.

- Dual, et ole vielä kertonut, miten  Lokki Joonatanin lentokoulu auttaa Antoinen löytämisessä? kysyin uudestaan.

- En löytänyt Antoinea ajassa liikkumalla. Kun kuudentena iltana katsoin auringonlaskua näin kolmen tiedustelulentokoneen palaavan lentokentälle. Silloin minulle tuli mieleen, että jos lentäisin Antoinen lentoreitin uudelleen saattaisin löytää Antoinen...

- Niin, jatka...

- Ajatus oli hyvä. Minulla oli kuitenkin kaksi tai kolme ratkaisematonta pulmaa...

- Niin...

- Pulma numero yksi. En osannut lentää. Pulma numero kaksi. Minulla ei ollut lentokonetta. Pulma numero kolme. En tiennyt Antoinen lentämää reittiä.

- Niin...

 

 

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Inarin järvi, Suomi, Välimeri, Italia, Saksa, saksalainen, ranskalainen

49. luku

Maanantai 2.11.2009

XLIX

 

- Mitä aika on sinulle ystäväiseni, Dual kysyi yllättäen minulta.

- Aika hmnn.. aika, mietin pitkään ja totesin:

- Aina tuntuu olevan kiire johonkin, ensin tämä, sitten tuo ja taas kaikki uudestaan alusta.

- Pidän erityisen paljon auringonlaskujen katselemisesta. Kotitähdelläni näen auringonlaskun 44 kertaa perätysten, vain tuolin paikkaa vaihtamalla, prinssi Dual kertoi minulle.

- Niin, auringonlaskut ovat todella mukavia yksinäisille, totesin

 

***

 

Jostain kumman syystä kerroin prinssille, että olin kirjoittanut  joskus runoja. Kun kauan kauan sitten näytin niitä aikuiselle, niin aikuinen piti niitä typerinä ja oli mustasukkainen runoille. Siksi lopetin runojen kirjoittamisen nuorukaisena.

Tämä runo syntyi vasta 10 vuotta myöhemmin Keravalla eräällä kukkulalla, kun olin katselemassa auringonlaskua yksin. Kukkulan nimi on Keinukallio. Ja, jos et tiedä mikä Kerava on? Voin kertoa, että Kerava on pienen pieni kaupunki eteläisessä Suomessa.

Pidän runoa aika tärkeänä, joten olen kirjoittanut sen tähän (Runo ei ollut siinä ensimmäisessä kirjeessä, jonka kirjoitin Antoinelle). Antoine ja Dual eivät ole siis nähneet tätä runoa. Joten, jos tapaatte heidät: olkaa niin ystävällisiä heille ja minulle: kertokaa runoni heille:

 

AIKA

 

HASSUA ???

HASSUA ???

HASSUA ???

 

                                            Tellus

_______________  O  _____________

Ääretön avaruus

 

Mitä aika on ?

Mennyttä vai tulevaa ?

Elettyä tai elämätöntä ?

Aika ??? Hassu

Aika - aika hassua.

 

***

 

Yllättäen Dual alkoi kertomaan aikamatkoistaan. Hän oli jo kerran aikaisemmin kertonut tuplatornien tulevasta kaatumisesta syyskuun 11. 2001. Olimme päättäneet kuusi päivää aikaisemmin, että varoitamme tuplatornien maan kuningasta lentokoneiden törmäämisestä. Tulevaisuus kuitenkin näytti, että varoittamisesta ei ollut valitettavasti mitään hyötyä. Siitä tuli vain paha mieli ja paljon kuolleita.

Pikku prinssi oli mainio tutkimusmatkailija. Maantieteilijä, joka asui Asteroidi Numero 330 (kerroin maantieteilijän kotitähden nimen, koska aikuiset rakastavat tarkkoja tietoja), oli tosi ylpeä pikku prinssistä. Dualin aikamatkat siirtyivät maantieteilijän kirjoihin. Dual oli oppinut, ettei kertonut hetkellisiä asioita. Ainoastaan pysyvät asiat olivat tärkeitä maanteiteiljälle.

Hetkelliset asiat olivat sen sijaan minulle erityisen tärkeitä. Ehkä siksi, koska en ollut saavuttanut elämässäni mitään pysyvää. Niinpä Dualin kertomus Inkojen kullan kätkemisestä oli erityisen kiinnostavaa kuunneltavaa. Sinähän Antoine lensit myös useasti Andien ylitse Santiago del Chilestä Rio de Janeiroon katsomaan Isabellaa. Etelä-Amerikka oli sinulle hyvin tuttu manner.

Dual kertoi minulle ensimmäistä matkastaan Inkojen valtakuntaan. Matka ajoittui aikaan, jolloin espanjalaiset valloittajat pyrkivät Inkojen valtakunnan pääkaupunkiin. Inka kuningas Wyconnut oli käskenyt viemään kaikki kultaesineet piiloon, koska hän ei luottanut vieraisiin. No, joo. Tarina tuntui taas niin sadulta, etten viitsi kertoa sitä sinulle.

Piirsin kuitenkin ulkomuististani Dualin piirtämän kartan, jos joskus osut matkoillasi lähelle Dualin kertomaa paikkaa.  Dualin mukaan kätkö oli vielä koskematon vuonna 1936.

 

Kuva 25. Dualin piirtämä kartta Inkojen aarteesta.

2 kommenttia . Avainsanat: Kerava, runo, aika, 11.9.2001, Inkat, Etelä-Amerikka

47. luku

Tiistai 27.10.2009

XLVII

 

- Tiesitkö, että Jeddan lentokentän palokunnassa vapautuu marraskuussa koulutusupseerin paikka. Olisitko kiinnostunut siitä,  kysyi libyäläinen opas, jolla oli suomalaisen naisen kanssa melkein suomalainen lapsi, minulta.

- Kuinka kauan homma kestää? Voinko ottaa perheen mukaani? kysyin oppaalta.

- Pesti kestää viisi vuotta ja voit ottaa perheen mukaan. Jeddassa asuu paljon länsimaalaisia, vastasi opas.

- Mitä vaatimuksia hommaan on? kysyin.

- Ei siihen vaadita muuta kuin englantilaisen palokoulun tutkintotodistus, vastasi opas.

- Okey, pitääpä harkita asiaa, vastasin.

No joo, Antoine. Siinä olisi ollut hieno homma, mutta olisin joutunut matkustamaan yksin. En olisi saanut silloista perhettä mukaani. No, kaikkea ei voi saada. Et sinäkään saanut sitä Isabellaa, joka asui Rio de Janeirossa, muistatko.

***

Päätin kävellä kukkulalle vierailuni kolmanneksi viimeisenä iltana, vaikka juoduin rikkomaan poistumiskieltolupaustani. Näin jo kaukaa Dualin keltaisen huivin ja virttyneet vihreät haalarit. Dualin keltaiset hiukset liikehtivät verkkaisesti aavikon hiljaisessa iltatuulessa.

Perinteitä noudattaen istuuduin Dualin vasemmalle puolelle, enkä puhunut mitään. Tämä oli juuri se hetki, jolloin me keskityimme auringon laskuun. Aavikolla oli vain me ja laskeva aurinko. Hetken odotus. Ja aavikon yllä olisi puoli miljardia tähteä.

- Dual, mitä tarkoitit eilen ulkopuolisilla asioilla? kysyin.

Dual kertoi minulle yli kolme tuntia maapallon mahdollisesta tuhoutumisesta. Dualin kertomus sai minut ensimmäistä kertaa elämässäni miettimään, mitä ulkopuolellani  todella tapahtuu. Dualin kertomus ei ollut kaunis, eikä siinä ollut kaunista loppua.

- Mitä minä voin tehdä, Dual? kysyin.

- Sinä voit tehdä paljonkin, kuuntele sydäntäsi, vastasi Dual.

- Mutta kun sydän ei puhu minulle mitään tai sitten olen huonokuuloinen, vastasin.

- Muistatko, kun kerroin kukasta sinulle. Aluksi luulin kukkaa baobabiksi. Katsottuani tarkempaa pientä tainta, huomasin, että se ei muistattanut baobabin taimia, joita oli kitkenyt. Aloin huolehtimaan taimesta. Vähitellen taimesta kasvoi maailman kaunein kukka. Luotin sydämeeni, Dual kertoi ja jatkoi:

- Laita silmät kiinni.

- Miksi?

- Tee niin kuin pyydän.

- Hyvä on. Silmät ovat kiinni.

- Älä katso, piirrän maahan viiden siemenen kuvan.

- Nyt saat katsoa, sanoi Dual ja jatkoi:

- Olen piirtänyt pavunvarren siemenen, baobabin siemenen, ruusun siemenen, kukan siemenen ja ihmisen lapsen siemenen. Tiedätkö mikä niistä on kukan siemen?

- En tiedä, vastasin, enkä ymmärtanyt laisinkaan mitä Dual yritti kertoa.

Kuva 23. Viisi siementä: pavunvarren siemen, baobabin siemen, ruusun siemen, kukan siemen ja ihmisen lapsen siemen.

5 kommenttia . Avainsanat: Saastuminen, tuhotuminen, ydinvoima, luonto, baobab

46. luku

Maanantai 19.10.2009

XLVI

 

- Dual, milloin palaat kotitähdellesi? kysyin hieman haikeana.

- Ehkä ylihuomenna, en ole ihan aivan varma. Minulla on vielä pari asiaa hoidettavana, vastasi Dual.

- Minun on palattava Suomeen kolmen päivän kuluttua. Näenkö sinut huomenna? kysyin.

- Kyllä.

- Hyvä.

***

Autiomaa oli aivan äänetön. Miljoonat pienet hyönteiset eivät pitäneet sinä yönä tavanomaistaan yökonserttoaan. Tuuli oli lopettanut myös liikkumisen. Oli niin hiljaista, että kuulin jopa kuun liikkuvan hiljaa taivaankantta pitkin oikealle.

Kaksi hiljaista miestä istui tumman mustan sinisen taivaan alla ääneti. Toisen oli kohta palattava kotitähdelleen ja toisen oli palattava Suomeen. Santiagon matka jatkuisi vielä vuoden verran ennenkuin hän pääsisi keitaalle Fatiman ja kolmen tyttärensä luokse.

Kaikkein parasta äänettömyydessä on äänettömyys. Äänettömyys voi olla myös painostavaa. Mutta silti itse äänettömyys on usein hyvin rauhoittavaa. Dual katkaisi yllättäen tämän äänettömyyden kysymällä:

- Entä sitten, kun olet taas palomies? Oletko tyytyväinen? Vai haluatko vielä jotain muuta?

- En tiedä, vastasin ja jatkoin:

- Sen tiedän kuitenkin, että nykyiseen työhöni en ole tyytyväinen. Aika näyttää. We will see...

- Et löydä onnea työstäsi, Dual jatkoi.

- Mitä tarkoitat? kysyin.

- Että, et löydä onneasi mistään, mikä on sinun ulkopuolella. Vierailin kerran eräällä tähdellä, jossa asui Turhamainen. Aina kun joku antoi hänelle aplodit, niin hän nosti hattuaan ja kumarsi syvään. Hänen koko elämänsä oli suosionosoitusten kärttämistä. Leikki hänen kanssaan oli vain hetken hauskaa. Kyllästyin vähitellen hänelle taputtamiseen.

- En minä halua suosionosoituksia työstäni. En vain halua turhautua. Työllä on oltava jokin muu merkitys. Ei riitä, että työllä kerää vain rahaa, jotta voi jatkaa suhteessa, jossa ei ole järkeä.

- Silti, onnesi löytyy sinun sisältäsi, ei sinun ulkopuolelta. Oletko muuten kiinnostunut siitä, mitä sinun ulkopuolella tapahtuu? Dual kysyin.

- Enpä juuri. En pysty juuri vaikuttamaan siihen, vastasin.

- Minä pidän jollakin hassulla tavalla teidän tähdestänne. Se on kaukaa katsottuna sininen ja vihreä. Niin puhdas. Eikä teillä kasva baobabeja. Muistatko, kun kerroit minulle kuusi päivää sitten tarinan Lootuskukasta. Tarinan opetus oli siinä, että ilman elämää ei ole liikettä. Vai mitä? Dual kysyi.

- Anteeksi Dual, mutta nyt en ymmärrä sinua laisinkaan. Onni löytyy sisältäsi, mutta sinun pitää olla kiinnostunut, mitä sinun ulkopuolella tapahtuu, hämmästelin.

- Niin, et voi olla yksin kovin pitkään onnellinen. Kun löydät itsesi, niin huomaat jossakin vaiheessa, että olet myös kiinnostunut, mitä sinun ulkopuolelle tapahtuu. Ei ole aivan yhdentekevää mitä tähdellesi tapahtuu, Dual kertoi ja jatkoi:

- Tähtesi on sairas. Se ei voi hyvin. Meret saastuvat ja maat saastuvat. Eläimet ja kasvit kuolevat. Ilma saastuu. Ihmiset voivat päivä päivältä huonommin.

- Kerron huomenna lisää. Hyvää yötä, lopetti Dual.

- Hyvä yötä, Dual. Huomiseen..., vastasin hämmentyynä. Nousin ylös ja kävelin autolleni, missä tunisialainen autonkuljettajani odotti jo minua.

 

5 kommenttia . Avainsanat: Lootuskukka, Turhamainen, Santiago, Lokki Joonatan, maa, saastuminen, ydinvoiman

45. luku

Maanantai 12.10.2009

XLV

 

Vierailuni seitsemäs päivä oli  leppoisa lepopäivä. Kulutin vapaata päivääni ottamalla aurinkoa.  Imaami jatkoi laulantaa viereisessä moskeijassa. Olin jo lähes tottunut hänen aikaiseen aamuherätykseen ja mailin pituiseen neliön muotoiseen aamulenkkiini.

Olin sopinut Dualin kanssa edellisenä iltana, että yrittäisin päästä kukkulalle hieman aikaisemmin. Edellinen ilta oli päättynyt hieman haikeisiin tunnelmiin.

Dual oli ensimmäistä kertaa vaikuttanut todella surulliselta. Minutkin valtasi outo levottomuus. Vierailuni oli päättymässä ja paluu Suomeen oli väistämättä edessä. No, vielä oli kolme päivää edessä. Silloin en vielä tiennyt, että nuo kolme päivää tulisivat muuttamaan elämäni pysyvästi.

 

***

 

Istuimme Dualin kanssa kukkulalla ja keskustelimme hänen paluustaan kotitähdelleen B 612 kun näimme tumman hahmon pimenevässä autiomaassa kävelevän määrätietoisesti meitä kohti. Hahmo, joka näytti aivan paimenelta, kiipesi kukkulalle meidän luokse.

Katsoin Dualia. Dual ei reagoinut vieraaseen mitenkään, vaan istui ja katsoi laskevaa aurinkoa. Paimen istuutui Dualin oikealle puolelle. Sillä minä istuin jo vasemmalla puolella. Me kaikki kolme istuimme ääneti ja katsoimme auringonlaskua. Kun auringon viimeiset säteet katosivat, niin violetti pimeys valtasi aavikon. Silloin vieras sanoi:

- Hei, Dual.

- Hei, Santiago, vastasi Dual takaisin.

- Siitä on jo kymmenen vuotta kun viimeksi nähtiin, Santiago sanoi.

- Niin on, mitä Fatimalle kuuluu? kysyi Dual.

- Hyvää. Fatima aavisti jälleen kerran, että minun piti lähteä uuudelle matkalle länsituulen kanssa. Kuka on ystäväsi?

- Tapasin hänet sattumalta tällä kukkulalla seitsemän auringonlaskua sitten. Hän on tullut Suomesta, vastasi Dual.

- Mitä hän etsii? kysyi Santiago.

- Itseään, vastasi Dual.

- Sen löytäminen on tosi vaikeaa, totesi Santiago ja jatkoi:

- Minulla on leilissä hyvää punaviiniä Italiasta. Haluatteko maistaa? Sain sitä eräältä maanviljelijältä, joka kasvattaa Negro Amaro rypäleitä tilallaan. 

- Saudi-Arabiassa ei saa juoda alkoholia, jos poliisit tulevat, niin saamme ankaran rangaistuksen. Saattavat vielä katkaista käden, vastasin hieman hätääntyneenä.

Dual ja Santiago katsoivat minua huvittuneina. He eivät selvästi ymmärtäneet sanomaani. Yritin selittää:

- Saudi-Arabialaisten jumala on kieltänyt viinin juomisin Saudi-Arabiassa. Joten viinin juonnista Saudi-Arabiassa seuraa rangaistus. Laki velvoittaa myös vierailijoita. Jos haluat juoda viiniä, niin sinun pitää ajaa tai lentää Dubaihin. Dupaissa voi juoda vapaasti viiniä.

- Vierailin kerran tähdellä, jossa asui juoppo. Juoppo joi, jotta unohtaisi, että juo, Dual kertoi.

- Ei täällä ole ketään. Maistatteko? Santiago kysyi.

Lämmin sopivasti hapettunut punaviini maistui taivaalliselta aavikolla. Kypsä herukkainen, hieman vaniljaan vivahtava, sopivasti tanniininen maku kiersi kitalaessa verkkaisesti ennenkuin löysi perille makuhermoon. Keskustelimme viinistä ja jumalasta samalla kun nahkainen leili kiersi verkkaisesti elämän kulkijalta toiselle vieraalla maaperällä. Humalluin vähitellen.

Santiago kertoi tarinaa matkoistaan ja alkemistista. Samassa mieleeni tuli väite, jonka mukaan ympyrää ei voi muka piirtää neljän neliön sisään.

- Santiago, luuletko että alkemisti osaisi ratkaista neljän neliön ja ympyrän arvoituksen. Voiko ympyrän piirtää neljän neliön sisään? kysyin.

- Vastaukseen en tarvitse alkemistia. Katso, Santiago sanoi ja otti laukustaan kepin ja piirsi ison neliön hiekkaan. Sittten hän piirsi pienen neliön ison neliön sisään. Kun neljä neliötä oli piirretty sisäkkäinen hän lopuksi piirsi kaikkein pienimmän neliön sisään ympyrän ja sanoi:

- Kelpaako?

- Kelpaa, vastasin.

- Hyvää yötä Dual ja vieras Suomesta, sanoi Santiago. Hän nousi ylös ja käveli pimeytyy.

- Hyvää yötä, Santiago, huusimme loittonevalle Santiagolle

 Kuva 22. Ympyrä neljän neliön sisässä.

2 kommenttia . Avainsanat: Santiago, Negro Amaro, Italia, juoppo

44. luku

Maanantai 5.10.2009

XLIV

 

- Miksi kampela ei muuttanut Jorgen vaimoa jumalaksi? Dual kysyi.

- En tiedä, vastasin ja jatkoin:

- Ehkä jumaluutta on vaikea antaa. Kaikki muu on helppo toteuttaa. Ihmiset valitsevat aina uuden paavin kuolleen paavin tilalle. Samoin kuninkaat tulevat ja menevät. Niinikään maallinen mammona on myös ihmisten käsissä...

- Mutta, Dual keskeytti minut jälleen kerran ja jatkoi:

- Mikä on jumala?

- Tuohon en valitettavasti osaa vastata. Ihmiset itse muistuttavat nykyään aika paljon jumalaa. Joillakin on valta päättää jopa toisten elämästä ja kuolemasta, vastasin.

***

Dual kertoi minulle, että sinä lensit liian pitkälle heinäkuun 31. päivä 1944. Olit silloin 44 -vuotias. Minä olin melkein 34-vuotias kun tapasin pikku prinssin. Sinun ja pikku prinssin kohtaamisesta oli kulunut jo melkein 60 vuotta. Aika on aika hassua, vai mitä Antoine?

 ***

- Dual, olen kohta 34 vuotta vanha, enkä tiedä, mikä minusta tulee isona. Olen työssä, jossa viihdyn, mutta silti haluaisin tehdä jotain hyödyllistä. Haluaisin vielä kerran olla palomies. Onko minusta siihen enään. Kymmenessä vuodessa on tapahtunut paljon. Miksi sinä haluat isona Dual? kysyin.

Dual ei vastannut. Aavikon valtasi syvä, äänetön hiljaisuus. Dualin silmät kostuivat. Katsoin hiljaa Dualin vetisiin silmiin. Yritin hakea silmistä vastauksia.

Eikä Dual uskaltanut tunnustaa itselleen, että hän kaipasi tuota onnellista tähteä siksi, että siellä oli tuhat neljäsataa neljäkymmentä auringonlaskua kahdenkymmenen neljän tunnin aikana. Tuolla tähdellä asui myös kukka ja pikku kukat. Siellä oli myös Antoinen antama lammas.

Dual mietti syytä levottomuuteensa. Miksi hän palasi kerta toisensa jälkeen maa nimiselle tähdelle. Tai miksi hän kiersi aurinkokunnan muissa tähdissä? Miksi hän jätti kerta toisensa jälkeen onnellisen tähtensä. Miksi?

Istuimme hiljaa vierekkäin pimeällä kukkulalla öisessä autiomaassa. Mietimme omia ajatuksiamme. Oliko Dualilla arpia sydämessä? Minulla oli elämän arvet jaloissa, arvet olkapäissä, arvet käsivarsissa ja arvet sydämessä. Onneksi haavat paranevat ja nahka kasvaa. Arpien iho on hetken haurasta ja ajan myötä arven ihon kasvaa kestävämmäksi kuin viereinen iho.

Antoine, sinunkin luut murtuivat monta kertaa kun opettelit lentämään. Luut luutuivat ja nahka kasvoi ja opit taitavaksi lentäjäksi, joka vei postin perille. Välillä autoit lentäjätovereitasi. Mutta, mitä tapahtui sydämellesi. Arpeutuiko se riittävästi menetysten jälkeen? Jäikö suru menetetyistä ystävistä ja rakkaista pysyvästi sydämeesi?

- Sinusta tulee vielä palomies, vastasi Dual yllättäin.

6 kommenttia .

43. luku

Maanantai 28.9.2009

XLIII

 

Espanjan rannikolla El Boniton kylän lähellä sijaitsee pieni kalastajakylä El Torres. Kylältä johtaa pieni rantatie läheisen niemen kärkeen. Niemen kärjessä asuu pienessä mökissä köyhä kalastaja kauniin vaimonsa kanssa.

Kalastaja käveli joka aamu mökiltään kalasatamaan, jossa häneen veneensä oli vedetty rantahiekalle. Sinä kesänä rannalla oli myös usein Pablo niminen maalari maalaamassa tauluja. Kalastaja olisi halunnut ostaa taiteilijalta taulun, joka esitti kalastajan mielestä pientä poikaa purjeveneessä aavalla merellä. Taulussa oli jotain, joka rauhoitti kalastajan mieltä.

Pablo ja kalastaja olivat sopineet, että kalastaja voisi maksaa taulun kaloilla. Kalastajan epäonneksi kalasaaliit olivat ehtyneet. Kalaa ei enää tullut kuten aikaisempina kesinä. Pablo sanoi, että kalastaja voisi ottaa taulun ja maksaa myöhemmin. Mutta kalastaja ei halunnut velkaantua.

Kalastaja heräsi ukkosen jyrinään ja kirkkaisiin salamaniskuihin. Samassa hän muisti verkot. Verkot oli saatava heti pois merestä etteivät ne repeytyisi. Kalastaja lähti juoksemaan kohti kalasatamaa ja venettään. Taiteilijaa ei näkynyt tuulisella rannalla.

Pieni vene oli pian myrskyävän meren armoilla. Kalastaja sai vaivoin verkot veneeseensä. Onneksi verkot eivät olleet repeytyneet. Viimeisessä verkossa oli iso kampela. Myrskystä huolimatta tämä oli kalastajan onnen päivä. Nyt hän saisi haluamansa taulun omakseen.

Juuri kun kalastaja oli päästämässä veret pois kampelasta, niin kala alkoi puhua:

- Jos säästät henkeni ja päästät minut takaisin veteen, niin toteuten toiveesi.

Kalastaja ei uskonut korviaan. Myrsky kai teki tepposet hänen kuulolle. Hän valmistautui uudelleen pistämään kampelaa, kun kala sanoi uudelleen:

- Jos säästät henkeni ja päästät minut takaisin mereen, niin toteuten toiveesi.

Kalastaja mietti hetken. Hän haluaisi taulun. Jotta hän saisi taulun, hänen olisi saatava kalaa. Joten hän sanoi kampelalle:

- Saisinko verkot täyteen kalaa, jos päästän sinut mereen?

- Toiveesi toteutuu. Saat kalaa, vastasi kampela.

Kalastaja heitti kampelan takaisin mereen. Meri oli tyyntymässä. Kalastaja purjehti takaisin kotisatamaan. Veti veneen hiekalla. Taitelija Pablo oli maalaamassa taulua. Kalastaja heitti pikaisen vilkaisun tauluun, josta hän piti. Pablo oli maalannut tauluun keltaisen oranssin auringonnousun. Kalastajan silmät häikästyivät auringonnoususta.

Kalastaja palasi mökille ja kertoi öisen kokemuksensa vaimolle. Vaimo haukkui miehensä:

- Oletko sinä tyhmä, vai muuten yksinkertainen. Miksi päästit kampelan. Olisit toivonut meille isomman asunnon ja rikkauksia. Nyt palaat heti merelle ja pyydät kampelalta isomman talon ja rikkauksia.

Kalastaja käveli takaisin veneelle. Pablo oli lähtenyt pois rannalta. Kalastaja veti veneen veteen. Laittoi purjeen ja purjehti sinisellä merellä paikkaan, jossa oli päästänyt kampelan mereen takaisin.  Kalastaja huusi kampelaa.

Pian merestä ilmestyi kampelan pää. Kampela kysyi?

- Mitä haluat kalastaja.

- Haluaisin, kalastaja mietti hetken, eikä kehdannut ajatella omaa toivettaan isommista kalasaaleista, vaan sanoi:

- Haluaisin isomman talon ja rahaa.

- Toiveesi toteutuu, vastasi kampela ja sukelsi pois.

Kalastaja purjehti takaisin. Käveli Pablon ohitse. Vilkaisi taulua. Pojan vene näytti siniseltä aamuauringossa. Jo rantatien alussa kalastaja näki kaukana niemen kärjessä ison talon. Kalastaja kiihdytti askeleitaan ja juoksi loppumatkan talolle. Talon portin vieressä oli iso kirstu täynnä espanjalaisia kultarahoja.

Kalastajalla oli nälkä. Hän toivoi, että vaimo olisi laittanut ruokaa.

- Hei Jorge (Jorge oli kalastajan etunimi ja se lausutaan horke), olen saanut hienon talon. Mutta haluan linnan. Nyt palaat heti merelle ja pyydät kampelalta linnan.

Kalastaja käveli takaisin veneelle. Pablo oli lähtenyt pois rannalta. Kalastaja veti veneen veteen. Laittoi purjeen ja purjehti tumman vihreälle merellä paikkaan, jossa oli nähnyt kampelan viimeksi.  Kalastaja huusi kampelaa.

Pian merestä ilmestyi kampelan pää. Kampela kysyi:

- Mitä haluat kalastaja?

- Haluaisin, kalastaja mietti hetken, eikä kehdannut ajatella omaa toivettaan vieläkään, vaan sanoi:

- Haluaisin linnan.

- Toiveesi toteutuu, vastasi kampela ja sukelsi pois.

Kalastaja purjehti takaisin. Käveli Pablon ohitse. Vilkaisi taulua. Pojan veneessä oli valkoinen purje. Rantatien alussa kalastaja näki kaukana niemen kärjessä valtavan linnan. Kalastaja juoksi koko matkan linnalle. Linnan pihalla kalastaja tapasi vaimonsa, joka sanoi:

- Hei Jorge, olen saanut hienon linnan. Mutta haluan olla kuningatar linnassani. Nyt palaat heti merelle ja pyydät kampelalta valtakunnan.

Kalastaja hölkkäsi...

- Mitä tarkoittaa hölkätä? Dual kysyi keskeyttäen minut.

Dual halusi aina vastauksen kerran esittämäänsä kysymykseen. Joten yritin vastata kykyni mukaan:

- Hölkkääminen on melkein juoksua, mutta ei ihan. Hölkkä ei ole niin määrätietoista ja suoraviivaista etenemistä kuin juoksu. Ja hölkkä on paljon rennompaa kuin kävely. Näytänkö sinulle Dual?

- Näytä vain, vastasi Dual.

Nousin seisomaan ja yritin lähteä juoksemaan. Pehmeässä hiekassa ensimmäinen askeleeni petti ja kaaduin. Silloin kuulin ensimmäisen kerran Dualin nauravan koko sydämestään. Dual huusi naurun seasta:

- Ei tuo ole hölkkää! Se on kaatumista!

Nousin nolona ylös. Sopersin:

- Sori, vahinko.

Seuraavaan yritykseen lähdin varovaisemmin. Pehmeässä hiekassa oli vaikea hölkätä. Esityksen jälkeen hölkkäsin kukkulalle takaisin ja istuuduin Dualin vasemmalle puolelle.

- Kiitos. Minne kalastaja hölkkäsi? kysyi Dual.

- Kalastaja hölkkäsi takaisin veneelle. Pablo oli lähtenyt pois rannalta. Kalastaja veti veneen veteen. Laittoi purjeen ja purjehti tumman violetinvihreälle rauhattomalle merelle paikkaan, jossa oli nähnyt kampelan viimeksi.  Kalastaja huusi kampelaa.

Pian rauhattomasta merestä ilmestyi kampelan pää. Kampela kysyi:

- Mitä haluat kalastaja?

- Haluaisin, kalastaja mietti hetken, eikä kehdannut ajatella enää omaa toivettaan, vaan sanoi:

- Haluaisin saada valtakunnan.

- Toiveesi toteutuu, vastasi kampela ja sukelsi pois.

Kalastaja purjehti takaisin. Käveli Pablon ohitse. Vilkaisi taulua: Pojan veneen purje näytti likaisemmalta taulun aamuauringossa. Rantatien alussa kalastaja näki kaukana niemen kärjessä valtavan linnan. Kalastaja juoksi koko matkan linnalle. Linnan sisällä valtakunnansalissa istui hänen vaimonsa. Vaimo sanoi:

- Hei Jorge, olen kuningatar. Mutta paavi on minua mahtavampi. Haluan olla paavi valkoisessa viitassa. Nyt palaat heti merelle ja pyydät kampelalta paaviuden.

Kalastaja juoksi takaisin veneelle. Pablo oli lähtenyt pois rannalta. Kalastaja veti veneen veteen. Laittoi purjeen ja purjehti tumman violetinmustalle myrskyävälle merelle paikkaan, jossa oli nähnyt kampelan viimeksi.  Kalastaja yritti huutaa kampelaa myrskyn keskeltä.

Pian myrskyävästä merestä ilmestyi kampelan pää. Kampele kysyi:

- Mitä haluat kalastaja?

- Haluaisin, kalastaja mietti hetken ja sanoi:

- Haluaisin, että vaimoni olisi paavi.

- Toiveesi toteutuu, vastasi kampela ja sukelsi pois.

Kalastaja purjehti vaivallosti takaisin. Käveli Pablon ohitse. Vilkaisi taulua: Pojan veneen purje näytti lähes mustalta taulun aamuauringossa. Rantatien alussa kalastaja näki kaukana niemen kärjessä valtavan linnan. Kalastaja juoksi koko matkan linnalle. Linnan sisällä valtakunnansalissa istui hänen vaimonsa valkoisessa viitassa. Vaimo oli paavi.

Mies kysyi vaimoltaan:

- Oletko nyt onnellinen?

Vaimo vastasi:

- En ole, haluan olla jumala. Nyt palaat merelle ja vaadit kampelalta jumaluuden.

Kalastaja taivalsi myrskyssä takaisin veneelle. Pablo oli lähtenyt pois rannalta. Kalastaja veti veneen veteen. Laittoi purjeen ja purjehti lähes mustalle myrskyävälle merelle paikkaan, jossa oli nähnyt kampelan viimeksi.  Kalastaja yritti huutaa kampelaa myrskyn keskeltä, mutta kampela ei kuullut kalastajaa. Myrsky kaatoi kalastajan veneen.

Kalastaja vajosi pinnan alle. Myrskyävässä meressä ilmestyi kampela, joka kysyi:

- Mitä haluat kalastaja?

- Haluaisin, kalastaja mietti hetken ja sanoi:

- Haluaisin, että olisin hengissä.

- Toiveesi toteutuu, vastasi kampela ja sukelsi pois.

Kalastaja kiipesi veneeseensä ja purjehti takaisin. Rannalle oli tullut yö. Pablon taulu oli jäänyt rannalle. Kalastaja vilkaisi taulua: Pojan veneen purje oli riekaleina taulun aamuauringossa. Kalastaja otti rikkinäisen taulun kainaloonsa. Rantatien alussa kalastaja näki vaivalloisesti kaukana niemen kärjessä pienen mökin. Kalastaja käveli pää painuksissa verkkaisesti kohti mökkiänsä. Mökin ovella hän näki vaimonsa, joka huusi kalastajalle:

- Jorge, miksen ole jumala? Eikö kampela toteuttanut toivettasi?

- Kyllä, kampela toteutti toivomukseni, vastasi kalastaja taulu kainalossa.

 Kuva 21.  Pieni poika purjeveneellä aavalla merellä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: El Torres, El Bonito, Pablo, Espanja, paavi, kampela

42. luku

Maanantai 21.9.2009

XLII

 

Vierailuni Saudi-Arabiassa oli kestänyt jo viisi päivää. Viiden päivän kuluttua minun pitäisi palata takaisin Suomeen. Suomi tuntui silloin aivan liian kaukaiselta. Samoin vaimoni ja molemmat tyttäreni. Tai eivät tytöt. Tyttöjä oli jo vähän ikävä. Oliko sinulla lapsia Antoine?

Mietteeni katkaisi tunisialainen opettajaoppaani sanomalla:

- Saudi-Arabian kuninkaan poika, prinssi Kuka Lie (en valitettavasti enää muista hänen korkeutensa prinssin nimeä) lentää sinun kanssasi samalla Lufthansen koneella Zurichiin ensi lauantaina.

- Miksi? kysyin.

- Prissistä tulee palokoulun seuraava johtaja ja prinssi lähtee tutustumaan Sveitsin turvallisuuskulttuuriin, vastasi tunisialainen opas.

- Okey, vastasin ja vaivuin takaisin ajatuksiini.

Uskallanko kertoa pikku prinssistä kenellekään. Kukaan ei varmasti uskoisi minua. Lentokoneet muka törmää Pentagoniin ja pilvenpiirtäjiin. Satua. Maailman talous muka romahtaa. Satua. Merirosvot kaappaavat laivoja. Satua. Satua kaikki.

Mitä ihmettä Dual tekee autiomaassa? Mistä hoitokodista hän on karannut? Ja kuka kumma Antoine on? Kysymyksiä ja kysymyksiä. Ääh, pääni hajoaa. Aikamatkoja. Ja minusta muka tulee joskus vielä palomies - ikälopusta valtion virkamiehestä muka. Ja muka alan maalaamaan tauluja. Ja muka ihmiset ostavat niitä.

Ja menen uusiin naimisiin ja saan tyttären. Ei. Ei. Ja ei.

Juttelen ketuista ja kukkasista. Hyvä, etten kukkasista ja mehiläisistä. Olen aikuinen. Aikuinen, aikuinen, jolla on vastuu.

- Syö jo. Auto odottaa pihalla, kehoitti poliisiylitarkastaja.

- Kyllä, lähdetään, vastasin.

 

***

 

- Haluatteko nähdä kun käsi katkaistaan varkaalta? kysyi tunisialainen opettajaopas.

- Missä? kysyin.

- Torilla. Joka keskiviikko puolillta päivin kiinnijääneiltä varkailta katkaistaan käsi. Silpominen on paikallisten asukkaiden mielestä suurta huvia, vastasi tunisialainen opas.

- Jos jätetään väliin tällä kertaa, vai mitä poliisi? Tai huvittaako sinua katsoa, miten taskuvarkaus saadaan loppumaan? kysyin vanhemmalta poliisiylitarkastajalta.

- Jätetään vain. Mennään katsomaan kameleita, vastasi poliisi.

- Mennään vain katsomaan kameleita ja otetaan pari valokuvaa lapsille, vastasin.

Muuten Antoine. Tiesitkö, että arabian kielessä on kamelille yli 300 erilaista sanaa. Punaiselle ja tiineelle kamelille on kummallekin oma sanansa. Hassua, eikö totta.

Kuva 20. Punainen kameli autiomaassa auringon laskiessa.

 

***

 

Oranssin punainen aurinko laskee verkkaisesti hiekkadyynin taakse. Dualin keltainen huivi liikkuu vain aavistuksen vienossa iltatuulessa. Istun hiljaa Dualin vasemmalla puolella. Lämmin hiekka lämmittää takapuoltani. Etäällä hiekan pinnalla välkehtivät miljoonat pienet hiekan jyvät kuin miljoonat pienet timantit.

Hetkessä aavikon valtaa lämmin pimeys. Väärinpäin oleva puolikuu tuo hieman valoa. Lämmin pimeys muuttuu vähitellen violetiksi pimeydeksi. Erilaiset hyönteiset heräävät  pörisevästi eloon. Aavikko valmistautuu yöhön.

- Kerrotko Kampelan tarinan? Dual kysyi.

- Kerron, vastasin.

3 kommenttia . Avainsanat: tunisialinen, Sveitsi, Zurich, Riad, kameli

50. luku

Maanantai 27.7.2009

L

 

Kerroin prinssille, että minulla on kaksi tytärtä tai ehkä kolme. Olin siis aikuinen. Aikuinen, joka oli löytänyt parinsa. Tai niin ainakin luulin silloin. Keskustelut Dualin kanssa avasivat silmäni vähitellen. Avoimin silmin maailman näkee aivan eri tavalla kuin silmät ummessa. Voiko lasten takia tehdä mitä vain? Kysymys oli kaivanut mieltäni jo lähes 20 vuotta.

 

VAROITUS !!!

LAPSET, ALLE 18-VUOTIAAT. ÄLKÄÄ LUKEKO TÄTÄ LUKUA.

VANHEMMAT, ÄLKÄÄ LUKEKO TÄTÄ LUKUA LAPSILLENNE.

-tekijä-

 

- Niin, lapset eivät voi valita vanhempiaan, eivätkä vanhemmat voi valita lapsiaan, totesi Dual.

- Lapsi on merkillinen tai merkityksellinen, totesin.

- Hei, muistatko kun kerroin vierailustani ketun luona, aloitti Dual ja jatkoi kuuntelematta hiljaista vastaustani - muistan:

- Kettu oli hyvin yksinäinen, lähes yhtä yksinäinen kuin minäkin silloin ensimmäisellä vierailullani täällä. Olin jättänyt kukan yksin kotitähdelleni. Kukka ei halunnut edes rakentamaani suojaa.

- No, kettu ja minä ystävystyimme vähitellen. Meistä tuli tosi tärkeät toisillemme.

- Kun palasin kotitähdelleni kettu sai maksaa onnen hinnan. Ja minä sain ketun salaisuuden. Salaisuus on hyvin yksinkertainen: Ainoastaan sydämellään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä.

- Silloin ymmärsin, että minun on vastattava aina siitä, mitä olen kesyttänyt. Olin vastuussa ruusustani. Tähän vastuuseen loppui lapsuuteni. Minusta oli tullut nuorukainen, lähes aikuinen.

- Dual, tuntuiko sinusta haikealta silloin? Menetit ystävän, mutta toisalta sait jotain pysyvämpää, kysyin.

- Ei, vastasi Dual.

- Entä Antoine? Antoine suri monta vuotta sinua, ystävänsä menettämistä. Ajattelitko sinä koskaan Antoinea? kysyin.

- Ajattelin, mutta en voinut enää loukata uudelleen Antoinea, vastasi Dual ja jatkoi:¨

- Minä olin vastuussa kukastani. Ajattelin, että joskus palaan vielä maa tähdelle ja kerron Antoinelle kaiken kukasta ja aikamatkoista.

- Paluu jäi odottamaan. Kukkani sai kaksi pientä kukkaa. Minulla oli kädet täynnä töitä. Piti nuohota kahta toimivaa tulivuorta ja yhtä sammunutta tulivuorta, koska koskaan ei voinut olla varma, jos se alkaisi toimimaan. Baobabeja oli jatkuvasti kitkettävä. Ja minun piti huolehtia kaikista kukistani. Minusta tuntui, että ainoa huvi minulla oli auringonlaskun katseleminen. Elämäni oli täynnä velvollisuuksia. Antoine sai siis jäädä odottamaan.

- Tiedätkö, että lapsille täytyy olla aikaa. Jos lapsille ei ole aikaa, niin niitä ei kannata hankkia laisinkaan.

- Niin, olen samaa mieltä. Paskaantuva maapallo ei tarvitse lisää lapsia.

 Kuva 31. Lapsi

 

5 kommenttia . Avainsanat: lapsi

48. luku

Maanantai 22.6.2009

XLVIII

 

Dual oli pyytänyt minua piirtämään lampaan, koska hän tarvitsi toisen lampaan. Hän tunsi sisimmässään, että Antoinen piirtämän lampaan ei ollut hyvä olla yksin.

Onneksi lammas ei syönyt piikikästä kukkaa, vaikka Antoine unohti piirtää lampaan kuonokoppaan hihnan. Lammas söi Dualin tähdellä vain pieniä baobabeja.

Dualia oli askarrattanut , mistä hän oli tullut. Pieni satutyttö Lammenpei oli syntynyt satuministerin mielikuvituksesta. Jäänyt unohduksiin. Ja sitten löydetty uudellelleen.

Mutta mistä Dual oli tullut?

Dual olisi halunnut jotain pysyvämpää, pysyvämpää kuin piikikäs kukkanen. Maantieteilijä oli kerran sanonut Dualille:

- Kukkasia emme merkitse muistiin.

- Miksi ei? Sehän on kaikkein kauneinta, ihmetteli Dual silloin.

- Siksi, että kukkaset ovat hetkellisiä, vastasi maantieteilijä.

- Mitä merkitsee sana hetkellinen? kysyi Dual.

- Hetkellinen tarkoittaa pikaisen katoamisen uhkaamaa, vastasi maantieteilijä.

***

- Dual, haluatko tietää tarinan Antoinen eräästä kohtaamisesta Espanjassa, kysyin Dualilta.

- Haluan, vastasi Dual.

- Hyvä on. Kerron tarinan Antoinen eräästä kohtaamisesta Espanjassa. Antoinen oli sotakirjeenvaihtajana Espanjassa silloin kun isot ihmiset sotivat keskenään jonkin hirveän tärkeän syyn takia, sanoin.

- Isot ihmiset ovat aika hölmöjä edelleen, totesi Dual.

- Niin ovat, totesin ja jatkoin:

- Antoine oli siis Espanjassa, eräässä pienessä kylässä, jonka nimi on El Bonito. Nimi on espanjaa ja tarkoitta täplätonnikalaa. Antoine tapasi kylässä nuoren tytön. Tytöllä oli ruskeat pitkät hiukset, ruskeat silmät ja samanlaiset törröhuulet kuin sillä pienellä tytöllä, jonka Antoine oli nähnyt junamatkallaan Moskovaan. Muistatko? kysyin.

Tytön silmissä oli joki salaperäinen hohde. Kasvot, jotka olivat likaiset ja hiukset, jotka olivat takkuiset näyttivät kuitenkin puhtailta. Antoine ei tuolloin osannut espanjaa, eikä tyttö osannut ranskaa eikä englantia. Siellä hirveän tärkeän sodan keskellä Antoine ja tyttö ystävystyivät vähitellen.

Tyttö kertoi, että kylän nimi El Bonito tarkoitti täplätonnikalaa. se oli hieno nimi pienelle kalastajakylälle, joka oli tahtomattaan joutunut sotaan mukaan. Antoine vastasi tytölle: Tú es la chica bonita. Jos et tiedä, niin "Tú es la chica bonita" on espanjaa ja tarkoittaa, että sinä olet kaunis tyttö.

 Aika kului, Antoine kierteli sodan eri rintamilla ja kirjoitti sanomalehtiin tarinoita sodan julmuuksista. Ja hän kirjoitti niistä kaikista tavallisista isoista ja pienistä ihmisistä, jotka olivat joutuneet vastoin tahtoaan sotaan mukaan.

- Tiedätkö, Dual, miksi Espanjassa ei vieläkään vastata puhelimeen omalla nimellä? kysyin.

- En tiedä, miksi? kysyi Dual.

- Siksi, että koska ensiksi halutaan varmistua siitä kuka soittaa. Puhelimeen vastataan haloo, kuulen tai kuuntelen, kerroin Dualille.

Eräänä iltana Antoine ja tyttö istuivat kivellä ison palmun alla ja katselivat vaaleansinistä pyöreää kuuta tummansinisellä taivaalla ja kuuntelivat kuinka meren aallot löivät vasten rannan kallioita. Tyttö kysyi yllättäen Antoinelta:

- Me quires?

Antoine oli hiljaa, katsoi tyttöä pitkään - hiljaa. Kysymys yllätti täysin Antoinen. Hän ei tiennyt, mitä tuohon yksinkertaiseen, mutta samalla vaikeaan kysymykseen, olisi pitänyt vastata. Niin, Antoine oli aikuinen. Aikuinen mietti, miten aikuinen vastaa nuoren tytön avoimeen kysymykseen.

Tuo vilpitön tytön katse kaukana kotoa. Tilanne oli todella outo Antoinelle. Miten hän olisi vastannut tuolle tytölle? Hän ei olisi halunnut loukata tyttöä. Toisaalta Antoine oli hyvin hämmentynyt. He olivat kävelleet käsi kädessä rannalle ja se oli tuntunut hyvältä. He olivat jutelleet. He olivat nauraneet yhdessä. Antoine piti paljon tytöstä, mutta rakastiko Antoine tuota tyttöä?

- Mitä rakkaus on? kysyi Dual yllättäen.

- Niin, mitä rakkaus on? mietin hetken ja vastasin:

- Rakkaus on sitä, että sydämessä tuntuu hyvältä kun ajattelee rakkauden kohdetta. Rakkautta voi olla erilaista: miehen ja naisen, vanhempien, ystävien...

- Entä aito rakkaus, ... , nyt minä vuorostaan hiljenein miettimään. Haukottelin muutaman kerran. Teen niin silloin kun tunnen, että asia on minulle syystä tai toisesta hankala.

- Dual, haluatko tietää, mitä Antoine vastasi tytölle?

- Haluan.

- Muistatko Dual, kun kerroit Antoinelle piikikkäästä kukasta, jonka jätit omalle tähdellesi. Sinun silmäsi kostuivat silloin ja niin kostuivat Antoinen silmät, sillä hän muisti tämän nuoren espanjalaisen naisen alun. Muistatko?

Niin. Antoine istui tytön kanssa hiljaa palmun alla ja katsoi tytön kalpeita kasvoja. Kuu valaisi osittain nuo selväpiirteiset ja tummin hiuksin rajatut kasvot. Suuret ruskeat silmät odottivat kysyvästi vastausta.

- Lähdetään kävelemään takaisin kylää, Antoine sanoi rikkoen hiljaisuuden.

Hän käveli hiljaa käsi kädessä tytön kanssa tytön isoäidin mökille. Tytön isä ja äiti olivat kuolleet sodan ensimmäisinä päivinä kun harhautunut kranaatti oli osunnut heidän kotitaloonsa.

- Lähden aikaisin aamulla. Lennän huomenna Madridiin, Antoine sanoi.

- Loukkasiko minun kysymykseni sinua? tyttö kysyi mökin ovella.

- Ei, vastasi Antoine ja jatkoi:

- Buenos Noches, Nieves.

- Buenos Noches, Antoine, näemmekö vielä, jatkoi Nieves.

- Kyllä me vielä näemme, vastasi Antoine ja kääntyi ovelta pois.

Antoine käveli pääpainuksissa majapaikkaansa kohden. Hän kuivasi karhealla kämmensyrjällään silmään tulleen roskan.

- Entä sitten, näkikö Antoine vielä Nievesin? Dual kysyi.

- Ei nähnyt, vastasin.

- Miksi? kysyi Dual.

Olin pitkään hiljaa. Silmääni tuli aavikolta roska, jota yritin turhaan pyyhkiä pois...

- Kuulitko Kenneth, miksi Antoine ei nähnyt Nievesiä, Dual kysyi uudelleen.

Dual halusi aina vastauksen kerran esittämäänsä kysymykseen. Keräsin itseäni kasaan pimeässä aavikon yössä. Lopulta sanoin:

- Tiedätkö ystäväiseni, että jotkut asiat pitää sanoa silloin kun siltä tuntuu. Voi olla, että huomista ei tule koskaan... ymmärrätkö?

- En kokonaan, mutta näkikö Nieves Antoinen? jatkoi Dual.

Dual ei milloinkaan luopunut kysymyksestä, jonka kerran oli esittänyt.

- Ei nähnyt. Mutta Antoine näki Nievesin, vastasin.

- Miten niin? kysyi Dual.

- Hyvää yötä Dual, näemmekö huomenna? kysyin.

Kuva 24. Antoine kohtaa Nievesin

Nousin ylös ja kävelin verkkaisesti autolleni, jossa libyälainen autonkuljettajani odotti jo minua. Kuulin Dualin sanovan:

- Hyvää yötä ystäväiseni, huomiseen...

 

 

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Espanja, El Bonito, Madrid, Nieves

41. luku

Maanantai 4.5.2009

XLI

 

- Kettu on viisas, sanoi Dual.

- Miten niin? kysyin

- Minun täytyi kesyttää kettu, ennenkuin meistä tuli tosi hyvät ystävät. Kettu opetti minulle myös odotuksen onnen tunteen, vastasi Dual ja jatkoi:

- Jos kerrot minulle, että saavut dyyneille huomenna auringonlaskun aikaan, niin alan odottaa sinua jo aikaisemmin. Mitä lähempänä auringonlasku on, sitä levottomammaksi tulen. Mutta jos tulet hieman aikaisemmin, niin en ehdi huolestua liikaa. Olen siis saanut oppia odotuksenonnentunteen.... ymmärrätkö?

- En ihan, vastasin.

- Jos ystävä on sinulle erityisen tärkeä, niin sitä odottaa malttamattomana ystävän tapaamista. Eikö? Ei ole ihan aivan sama tuleeko ystävä vai jättääkö ystävä tulematta. Ja kun menettää tosi hyvän ystävän, niin silloin saattaa joutua jopa itkemään vähäsen. Mutta ollut ystävyys on ollut kaiken sen arvoista, Dual yritti selittää.

Yritin miettiä oliko minulla tosi ystävää. Olisiko minulla sellaista ihmistä, jonka näkemistä odottaisin. Ja jonka tulematta jättäminen pahoittaisi mieleni. Samassa mieleeni tuli kettu. Kysyin Dualilta:

Kuva 19. Dual ja kettu

- Entä kettu. Mitä ketulle kuuluu?

- Ketulle kuuluu hyvää. Torstai on edelleen ketun onnen päivä. Silloin metsästäjät lähtevät läheiseen kylään tanssittamaan kylän tyttöjä. Ja kettu voi kulkea vapaasti niityillä ja metsästää kanoja. Kanat ovat edelleen ketun suurta herkkua.

Kettu löysi tosi ihanan puolison. Ja he saivat kolme ihanaa pikku kettua. Kettu yritti opettaa jälkeläisilleen perinteitä. Mutta kettu ei aivan onnistunut. Tai oikeastaan onnistui. Mutta vaikka osaat perinteet. Ja olet oppinut vanhat asiat. Niin maailma muuttuu. Sinun pitäisi oppia soveltaa oppimaasi uuteen.

- Dual, nyt en ymmärrä.

- Kettu opetti puolisolleen ja poikasilleen perinteitä. Torstai oli onnen päivä, koska metsästäjät tanssittivat kylän tyttöjä. Silloin saattoi mennä vapaasti niitylle ja kanalaan.

- Aivan. Entä sitten? kysyin.

- Torstai oli siis kettuperheen onnenpäivä.

- Niin...

- Ketut juoksivat vapaasti torstaisin ja söivät kanoja. Mutta... sitten eräänä päivänä kylään muutti metsästäjä, joka ei pitänyt tyttöjen tanssittamisesta. Hänen mielestään torstai oli myös hyvä päivä metsästämiselle.

- Niin...

- Ketut lähtivät aikaisin aamulla torstaikävelylle kanatarhaan ja metsästäjä lähti aikaisin aamulla niitylle pyssy olalla. Kettujen ja metsästäjän linjat kohtasivat eräällä kukkulalla. Nouseva aurinko peittyi hetkeksi siniseen savuun kun ase laukesi kahdesti.

- Niin...

- Haulikko laukesi kahdesti. Kokonaista kettuperhettä ei enää ollut. Metsästäjä latasi aseensa uudestaan. Seuraavat kaksi laukausta eivät enää tavoittaneet juoksevia kettuja. Syvä hiljaisuus saapui kukkulalle. Tuuli vei mennessään sinisen savun.

- Entä kettu? kysyin.

- Kettu oppi jotain uutta. Perinteet saattavat muuttua. Onneksi uusi metsästäjä muutti pois kylästä. Tostaista tuli uudestaan ketun onnen päivä. Mutta kettu osasi olla hieman varuillaan, vastasi Dual.

- Muistatko Antoinen kaverin Leonin? kysyin Dualilta.

- En.

- Eikö Antoine kertonut sinulle Leonista?

- Ei.

- No, Leon jäi Ranskaan kun Antoine lähti New Yorkiin. Antoine kirjoitti sinun ja hänen tapaamisesta Leonille. Sillä Antoine uskoi, että Leon uskoisi häntä, vaikka Leon oli sodan aikaan jo aikuinen aikuinen. Leon lähetti kirjeen  Antoinelle. Kirje ei koskaan saapunut Amerikkaan, koska saksalaiset ampuivat ranskalaisen lentopostilentokoneen alas Vichyn yläpuolella.

- Harmi, Antoine ei siis saanut koskaan tietää mitä Leon ajatteli minusta, harmitteli Dual.

- Ei aivan.

- Ei aivan?

- Ei aivan, koska eräs pieni ranskalaistyttö löysi koneesta pudonneen kirjelaukun eräältä niityltä tammikuussa vuonna 1944. Tyttö toimitti kirjeen ja laukun uudelleen postiin. Kirje lähti New Yorkiin. Mutta Antoine oli jo lähtenyt pois. Hän lensi tiedustelulentoja välimerellä. Kirje postitettiin takaisin Ranskaan. Antoine sai kirjeen elokuussa vuonna 1944. Hän luki kirjeen. Sulki kirjeen. Laittoi kirjeen takkinsa etutaskuun ja käveli lentokoneelle.

Kirje alkoi:

Rakas ystäväni Antoine.

Kiitos pitkästä kirjeestä. Uskon sinua. Sinun kannattaisi saattaa kokemasi myös muiden luettavaksi. Uskon, että varsin moni pitää lukemastaan. Ehkä oli hyvä, että et onnistunut pelkästään piirtämään tarinaasi. Et ole kovin hyvä piirtäjä. Lampaasi ja kettusi eivät näytä hyviltä...

Ja päättyi:

Ystäväsi Leon.

 

 

5 kommenttia . Avainsanat: Kettu, Ranska, New York, haulikko, Leon Werth, Vichy

40. luku

Maanantai 27.4.2009

XL

 

Vierailuni kuudentena aamuna heräsin kovaäänisten raivoisaan rätinään. Imaamin laulannasta ei saanut mitään selvää. No, sillä ei oikeastaan ollut mitään väliä, sillä en osannut arabiaa. Kunnon uskovaiset noudattivat kuitenkin rukouskutsua ja suunnistivat kohti moskeijaa.

Kana- ja humuslounaan jälkeen libyälainen autonkuljettaja vei minut ja tunisialaisen opettajaoppaani Suomen suurlähetystöön. Suomen suurähetystö oli lähellä USA:n suurlähetystöä. Kaikki lähetystöt olivat suljetulla lähetystöalueella, joten Suomen suurlähetystön sauna oli sillä hetkellä maailman turvallisen sauna. Saunaa vartioivat kymmenet aseistautuneet poliisit.

Yritin houkutella myös arabiystäväni mukaan saunaan, mutta he eivät uskaltaneet. Ensiksi he eivät voineet ottaa vaatteita pois ja toiseksi he eivät uskoneet selviytyvänsä yli 100 asteen lämpötilassa. Menin siis yksin saunaan.

Saunassa mieleeni juolahti eräs toinenkin saunareissu, Antoine. Minulla oli kerran Suomessa vieraina Israelilaisia everstejä, jotka olivat johtaneet satoja tankkeja  Siinain autiomaan ylitse seitsemän päivän sodassa. He olivat tosi rohkeita miehiä. Melkein yhtä rohkeita kuin se venäläinen kenraali, joka oli taistellut laskuvarjojoukoissa Afganistanissa. Mutta kukaan heistä ei uskaltanut tulla saunaan. He joko pelkäsivät tai sitten he eivät olleet varmoja siitä, miten  he kestäisivät lämpöä.

Epävarmuus pelottaa. Sinua taisi myös pelottaa Antoine kun lähdit etsimään lentäjäystäviäsi Andien kylmiltä rinteiltä. Uhmasit kylmyyyttä ja tuntematonta. Sinä halusit vain auttaa ja saattaa turvaan loukkaantuneet ystäväsi. Et ajatellut etukäteen vaaroja, joita pelastusoperaatio voisi tuoda tullessaan. Sinä olit aikaisemminkin pelastanut vaikeuksiin joutuneita lentäjiä.

Sinulla oli tärkeä viesti toiselle lentäjälle. Toimistoosi oli aamulla saapunut sähkösanoma. Sähkösanoma oli osoitettu lentäjälle, joka oli vaarassa jossain vuoren rinteillä:

"Rakas George STOP Meille on tänään syntynyt toinen lapsi STOP Minä ja poika voidaan hyvin STOP Tule pian kotiin STOP Vaimosi Michaelle STOP"

Otit sähkösanoman mukaasi ja suunnistit kohti lentokoneen oletettua putoamispaikkaa. Et ollut varma löydätkö ystävääsi, et ollut varma selviätkö itse matkasta. Mutta sinulla oli tahto pelastaa ystäväsi vaaroista huolimatta.

Löysit ystäväsi kolmantena päivänä, hänen kätensä ja jalkansa olivat jo pahoin paleltuneet. Näytit sähkösanomaa ystävällesi, mutta hän ei nähnyt pieniä morsetuspisteitä ja -viivoja. Hän pyysi sinua lukemaan viestin. Ihmeellistä, että pieni paperinpala voi antaa niin paljon voimia.

Lähditte vaivalloiselle paluumatkalle. Olit itsekin hyvin väsynyt, mutta et halunnut huolestuttaa väsynyttä ystävääsi omalla väsymykselläsi. Toisena päivänä ystäväsi jalat eivät enää kantaneet. Hän ehdotti, että antaisit aseesi hänelle turvaksi ja jatkaisit yksin takaisin. Ystäväsi tiesi, että hän vaarantaisi myös sinut, Antoine.

Sinä olit kuitenkin päättänyt tuoda ystäväsi pois Andien rinteiltä. Raahasit tajutonta ystävääsi metri metriltä lähemmäs tukikohtaa. Rukoilit mielessäsi ihmettä. Kuudentena päivänä näit valoa edessäsi. Oliko se kangastus? Vai oliko se vain väsyneen kehon toivoa täynnä oleva harhanäky? Valo kirkastui ja suureni vähitellen. Keltainen valo violetissa yössä oli kuitenkin totta.

Pääsit viimein tukikohtaan ystäväsi kanssa. Kaaduit tajuttomana lattialle. Herättyäsi kolmantena päivänä sait kuulla, että ystäväsi oli kuollut. Lentäjäystäväsi pääsi vielä kerran postilentokoneeseesi. Lensitte viimeisen yhteisen lennon Marseillesiin, jossa luovutit arkun Michaellelille.

 ***

- Dual, tiedätkö, että saunomisen jälkeen aavikon kuumuus ei tunnu niin kuumalta? kysyin Dualilta.

- En. En ole koskaan ollut saunassa, vastasi Dual ja jatkoi:

- Tuomittiiko Lammenpei Maailman oikeudessa?

- Ei. Lammempei katosi, vastasin.

- Mihin Lammenpei katosi?

- En tiedä. Hän vai katosi, vastasin ja jatkoin kertomustani:

- Lammenpei hymyli itsekseen. Hänen edessään oli Maailman oikeuden tuomarit. Maailman Tuomarilla oli tärkeä ilme. Tuomarien vieressä istuivat presidentti ja ministerit. Heillä kaikilla oli hyvin tärkeä ilme. Kaikkein tärkein ilme oli syyttäjäministerillä.

Syyttäjäministeri sanoi, ettei ihmisiä saanut tanssittaa. Syyttäjäministeri sanoi, ettei saanut taikoa hedelmiä puihin. Syyttäjäministeri sanoi, ettei saanut taikoa voileipiä. Ja ennenkaikkea syyttäjäministeri sanoi, ettei maanteitä saanut taikoa kullaksi, sillä koko maailman talous oli mennyt sekaisin. Ja se oli paha asia.

Syyttäjäministeri vaati, että Lammenpei pitäisi laittaa vankilaan. Lammenpein pitäisi myös peruuttaa kaikki taiat.

Sitten syyttäjäministeri torui satuministeriä:

- Vaikka Maailmassa on ihan oikea satuministeri, niin sinä et ole hoitanut virkaasi kunnolla.

Silloin satuministeri muisti, että oli ajatellut vinosilmäisen Lammenpein pieneen lampeen. Sitten hän oli unohtanut Lammenpein. Satuministeri pyysi anteeksi Tuomarilta. Satumisteri pyysi anteeksi hallitukselta. Satuministeri pyysi anteeksi presidentiltä.

- Vai että hallitus ja presidentti. Entä minä! kivahti Lammenpei ja jatkoi:

- Nyt kerrot miten päätyn!

- Niin, nyt kerrot, vaati Maailman päätuomari.

Mutta satuministeri ei osannut ajatella. Sitten Lammenpei vain hävisi. Minne? Sitä ei kukaan tiennyt. Satuministeri määrättiin kotiarestiin miettimään miten Lammenpei päättyisi.

Satuministeri alkoi kirjoittamaan: "Olipa kerran pieni satutyttö, jonka nimi oli Lammenpei, joka ilmestyi pieneen lampeen meren kuninkaan valtakuntaan. Lammenpei oli ihan vieras, kukaan ei tiennyt, mistä hän tuli eikä miksi hän tuli, eikä kukaan tiennyt, milloin hän menisi pois. Hän vain tuli.

Lammenpeillä oli vinot, vihreät silmät ja männyn rungon väriset hiukset. Hänellä oli pitkät ja notkeat sormet ja pienet, pyöreät varpaat. Hänen pukunsa oli tehty rahkasammaleesta ja kaulassa oli lumpeen kukanvarresta taiteltu helminauha. Kukka oli suurinpana helmenä. Kukka riippui keskellä lammenpein pientä pyöreää vatsaa...

...

... ja sitten Satuministeri saapui kotiin. Hän ajatteli Lammenpeitä. Lammenpei saapui jostakin ihan yhtäkkiä. Satuministeri käski Lammenpein peruuttamaan kaikki taiat. Lammenpeille rakennettiin pihan marmorialtaaseen valkoinen talo, johon Lammenpei muutti asumaan. Ja pieni satutyttö eli onnellisesti elämänsä loppuun asti."

Jostain tippui vettä pöydälle.

- Kuka täällä kujeilee? huusi Satuministeri

- Minä, vastasi Lammenpei ja tiivistyi näkyviin ja kysyi:

- Tulin tänne kun ajettelit minut. Ja nytten sitten olet ajatellut minut loppuun, vai? Mutta miksi minä helisen ja kilisen?

- Siksi, että sinun sydämessä on vaskinen kello! Sinä olet satu, vastasi Satuministeri.

- Mutta minkälaiset ovat ihmisten sydämet?

- Ihmisten sydämissä asuu rakkaus.

Lammenpei puhalsi huiluunsa ja hän osasi katsoa maailman jokaisen ihmisen sydämeen. Sydänten ovet avautuivat. Jokaisessa sydämessä asui pieni lapsi. Lapsi hymyili Lammenpeille ja ojensi pienet kädet kohti Lammenpeitä.

- Minä tahdon myös omaan sydämeeni tuollaisen lapsen. Ajattele se sinne, vaati Lammenpei.

- Sellaista minä en voi ajatella. Vain ihmisten sydämissä asuu rakkaus. Niin suurta voimaa minulla ei ole, vastasi Satuministeri.

- Et sinä voi sitten ajatella minua loppuunkaan! huusi Lammenpei.

Satuministeri pyysi Lammenpeita katsomaan valkoista taloa ja vielä harkitsemaan muuttoa sinne.

- Minä en ikinä voi muuttaa tuohon altaaseen ja valkoiseen taloon. En milloinkaan. Hyvästi! sanoi Lammenpei.

Ja siinä samassa Lammenpei katosi. Kaikki taiat hävisivät. Puissa ei ollut hedelmiä, järvissä ei ollut voileipiä, tiet olivat hiekkaa. Maailmaan oli palannut kuri ja järjestys.

- Minne Lammenpei sitten meni? kysyi Dual.

- En tiedä. Mutta jos elämäntiesi muuttuu kultaiseksi voi olla että Lammenpei on lähellä. Ja jos olet hiljaa, saatat kuulla Lammenpein sydämen helisevän ja kilisevän. Kuka satujen tiet tietää? vastasin.

- Kultainen elämäntie. Hmn... Kettuystävälleni kullankeltaiset pellot muistuttivat minun keltaisia hiuksiani. Kettu yritti opettaa perinteitä jälkeläisilleen, kertoi Dual.

- Mitä perinteitä? kysyin.

 

 

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Siinai, Afganistan, Israel, Chile, Andit, Marseilles, valkoinen talo

39. luku

Maanantai 20.4.2009

XXXIX

 

Istuimme Dualin kanssa kastelualtaan reunalla. Olimme riisuneet kengät ja uitimme jalkojamme viileässä vedessä. Kuun keltainen valo heijastui veden pintaan. Ilta oli aivan tyyni. Jostain kaukaa kuului tuulihaukan kimeä kiljahdus. Haukka oli saanut illallisen kiinni.

- Kolmannella tähdellä, jossa vierailin asui juoppo. Juoppo kertoi juovansa, koska halusi unohtaa, että juo. Minusta hänen ajatuksenjuoksussa ei ollut järkeä. Mutta silti minusta tuntui, että juoppo oli hauskempi mies kuin liikemies, joka vaan laski omistamiaan tähtiä, kertoi Dual.

Olin mietteissäni. Ajatukseni harhailivat sinne ja tänne. Dualin sanat menivät ohi. Kuulin vain - tähtiä. Vastasin Dualille:

- Anteeksi, Dual. Mitä sanoit? Ajattelin juuri Antoinea.

- Kerroin, että kolmannella tähdellä, jossa vierailin asui juoppo. Juoppo kertoi juovansa, koska halusi unohtaa, että juo. Minusta hänen ajatuksenjuoksussa ei ollut järkeä. Mutta silti minusta tuntui, että juoppo oli hauskempi mies kuin liikemies, joka vaan laski omistamiaan tähtiä, kertoi Dual uudestaan. 

- Aha. Tiedätkö, että minusta Antoine ei ollut kovin onnellinen, vaikka oli kirjoittanut jo seitsemän kirjaa. Hän näki kuvansa useasti lehdissä kävellessään New Yorkin syksyisiä katuja. Eräänä kauniina päivänä hän päätti erään pienen kaupan edessä, että hän kirjoittaa muistiin kaikki keskustelut, jotka hän jutteli sinun kanssasi, Dual.

- Niinkö, minkä kaupan edessä hän oli?

- Antoine oli kirjakaupan edessä. Hän näki kaupan ikkunassa viimeisimmän kirjansa kannen. Mutta oli siellä muutakin.

- Mitä? Dual kysyi.

- Ikkunassa oli pieni kirja, jonka nimi oli "How I learn to draw". Kirjan kannessa oli pienen merenneidon kuva. Antoine halusi oppia piirtämään. Hän halusi piirtää kertomuksesi, Dual, vastasin ja jatkoin:

- Niin, merenneitoja on tosi vaikea piirtää.

Tiedätkö Antoine, että minun piti myös piirtää kuva pienestä satutytöstä Lammenpeista. Lammenpei ei ole merenneito, mutta pieni satutyttö kuitenkin. Tiedätkö, että on vaikeaa piirtää samoihin kasvoihin nykerönenää ja vinoja silmiä sekä törröhuulia. Pieniin käsiin on vaikea piirtää pitkiä sormia. Pieniin jalkoihin on vaikea piirtää pieniä pyöreitä varpaita. Ja pieneen vartaloon on vaikea piirtää pömppävatsaa, jota vasten lepää iso lumpeenkukka.

- Minustakin oli vaikea piirtää kuva lampaastani ja kukistani Antoinen antamilla puuvärikynillä, kertoi Dual.

- Dual, miksi lähdit tähdeltäsi? Ja miksi kuvassa on kolme kukkaa? kysyin.

Dual haukotteli pari kertaa. Rykäisi hiljaa. Sitten hän kysyi minulta:

- Miksi vaikutit niin surulliselta kun ensimmäisen kerran kohdattiin?

Haukottelin pari kertaa. Rykäisin hiljaa ja jatkoin kertomustani Lammenpeistä:

- Koko Maailman talous oli sekaisin, mutta Lammenpei ei tiennyt siitä yhtään mitään. Lammenpei käveli tietä pitkin yhä ylemmäs ja ylemmäs kunnes tuli korkealla vuorella. Vuorelta Lammenpei näki alas laaksoon. Silloin hän ajatteli, että täälläkö ne ihmisten ilmat ovat ja hän huusi:

- Miten minä päätyn!

Ja kaiku vastasi:

- Päätyn, päätyn, päätyn ...

Lammenpei näki muurahaisen kuljettavan havunneulasta kekoon. Joka kerran viedessään havunneulasta kekoonsa muurahainen ylitti vaivalloisesti kiven. Muurahaisen neljännen kerran ylittäessään kiveä otti Lammenpei huilun huulilleen ja soitti kiven pois. Tästä muurahainen hermostui ja sanoi Lammenpeille, että kivi on vastoinkäyminen ja että vastoinkäymiset kuuluvat elämään.

Lammenpei vastasi, että ei elämässä tarvitse olla vastoinkäymisiä. Tähän muurahainen vastasi, että sinä olet vain "Olipa kerran" etkä sinä tiedä vastoinkäymisistä yhtään mitään.

- Tiedänpäs, ajatteli Lammenpei:

- Sillä minä en tiedä, miten minä päätyn. Ja se on vastoinkäyminen.

Lammenpäi jatkoi matkaansa. Jonkin matkaa taivallettuaan, päätti hän soittaa Tuulenpilven avuksi. Tuulenpilvi kuljetti Lammenpein Maailman pääkaupunkiin.

Maailman talous ei enää ollut ihan sekaisin. Sillä ihmisten piti syödä, vaikka kaikilla oli rahaa vaikka kuinka paljon. Silloin ihmiset alkoivat vaihtamaan palveluita ja tavaroita. Hammaslääkäri vaihtoi hammastenpaikkuun huoneen tapetointiin remonttimiehelle. Maanviljelijä vaihtoi kananmunat vaatekauppiaan takkiin. Ja niin edelleen. Ihmiset oppivat vähitellen myös tekemään itse erilaisia asioita.

- Tiedätkö, aloitti Dual.

- Mitä! tiuskaisin takaisin.

- Että maailman talous menee sekaisin sinun maailmassa, jatkoi Dual.

- Ei mene. Sillä maailmassa on paljon viisaita ekonomisteja ja pankkiireita. Ja minun maailmani talous ei ole riippuvainen kullasta, vastasin.

- Mutta menee se. Ja ihmiset alkavat vaihtamaan palveluita ja tavaroita. Ja ihmiset luovat uuden rahan, sellaisen oikean vaihtorahan, koska aikaisemmalla rahalla ei ole arvoa. Vanha raha on vain leikkirahaa ja sitä painetaan lisää paperikoneissa koko ajan, jatkoi Dual sinnikkäästi.

- Joopa joo, vastasin, sillä en ottanut Dualia vakavasti. Olin aikuinen, jolle oli yliopistossa opetettu, miten raha liikkuu ja tuo kansakunnille vaurautta. Jatkoin kertomustani Lammenpeista:

- Lammenpei saapui Maailman pääkaupunkiin keskelle toria. Torilla oli valtavasti ihmisiä. Nyt hän oli ihmisten ilmoilla. Lammenpei näki eräällä pihalla lapsia leikkimässä. Kun Lammenpei katsoi ylös hän näki neliskulmaisen sinisen taivaan. Lapset tulivat Lammenpein luokse ja kysyivät, mistä ihmeestä Lammenpei oli tullut. Kun Lammenpei kertoi tulevansa vuorilta sanoivat lapset, että Lammenpei ei saa tulla pihalle, vaan hänen on mentävä pois.

Kuva 18. Neliskulmainen taivas

Silloin Lammenpein silmissä välähti ja hän otti huilunsa huulille ja alkoi soittamaan. Lapset alkoivat tanssimaan. Soitto kuului myös muusikon kotiin. Muusikko lopetti viulun soiton ja ryntäsi pihalle. Muusikko otti Lammpenpeita kädestä kiinni ja vei kotiinsa.

Muusikon kotona muusikko näytti Lammenpeille nuotteja. Lammenpei soitti nuoteista jopa kaikkein vaikeimmat kappaleet. Muusikko päätti pitää konsertin Lammenpein kanssa Maailman pääkaupungin konserttitalossa.

Ihmiset toivat muusikolle erilaisia tavaroita, sillä he halusivat konserttiin kuuntelemaan musiikkia, jotta he tulisivat iloisiksi. Konserttiin oli tulossa presidentti ja ministerit. Heidän ei tarvinnut tuoda muusikolle mitään, koska he olivat tärkeitä ihmisiä. Tärkeiden ihmisten ei tarvitse ostaa tai maksaa pääsylippua konserttiin.

Lammenpei ja muusikko tulivat yhdessä konserttisalin korokkeelle ja kumarsivat yleisölle. Kaikki taputtivat. Sitten oli aivan hiljaista. Pari aloitti soittamisen. Kaikki meni aluksi aivan hyvin. Ihmiset kuuntelivat haltioissaan. Mutta sitten Lammenpei alkoi ajattelemaan, että jossain tuolla on kenties ihminen joka on ajatellut hänet, muttei ole viitsinyt ajatella häntä loppuun. Silloin Lammenpei tuli äkäpussin näköiseksi ja alkoi villisti soittamaan. Myös koko konserttiyleisö alkoi villisti tanssimaan. Ja tanssia jatkui vaikka kuinka kauan.

Muusikko kysyi Lammenpeiltä:

- Miksi teit tämän minulle?

- Minä olen Lammenpei. Satu. Olisin kertonut sen sinulle monta kertaa, jos olisit kuunnellut minua.

Ja niin Lammenpei kertoi koko tarinan kesken jääneestä sadusta muusikolle. Muusikko päätti mennä satuministerin juttusille. Ennekuin muusikko ehti satuministerin juttusille otettiin Lammenpei kiinni ja vietiin Maailman oikeuteen.

 

***

 

- Taidan mennä nukkumaan. Minua väsyttää. Huomenna lähdemme saunomaan Suomen suurlähetystöön, sanoin Dualille.

- Mikä on sauna, kysyi Dual.

- Sauna on pieni, kuuma paikka. Aivan kuten aavikko päivällä. Siellä istutaan kuumassa ja hikoillaan ja se tekee hyvää, vastasin.

- En aina ymmärrä sinun ajatuksenkulkua.

- Huomiseen, hyvää yötä Dual.

- Hyvää yötä, huomiseen....

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Tuulihaukka, New York, sauna

38. luku

Maanantai 13.4.2009

XXXVIII

 

- Unessani oli melkein tyhjä aavikko. Aavikon takana häämötti vuorijono. Oli kirkas päivä. Aurinko paistoi kuumasti. Keskellä aavikkoa oli iso, lähes musta, kulmikas kivi. Näkymässä ei ollut sinänsä mitään erikoista. Sillä siellä missä asun on myös iso, lähes kantikas, musta kivi.

- Mikä oli outoa? kysyi Dual.

- Kun katsoin tarkemmin kiveä. Huomasin, että kivestä valuu verta hiekkaan. Kivestä valui verta viidestä eri kohdasta. Kiven juurella veri hyytyi vähitellen ja lopetti sitten valumisen. Kuulin ääntä sivulta. Käännyin ja kun katsoin uudestaan kiveä huomasin, että kiven päällä oli jokin hahmo kädet levällään. Kuulin uudestaan äänen vasemmalta sivulta. Käännyin ääntä kohden. En nähnyt mitään. Kun käännyin uudelleen oli hahmo hävinnyt kiven päältä. Paikalla oli vain verta valuva kivi.

- Unet ovat joskus outoja. Joskus unessa voi nähdä tulevia tapahtumia. Tai unet voivat olla enteita jostakin, kertoi Dual.

Antoine, olen yrittänyt maalata kuvan unestani. Mutta unesta on jo kymmenen vuotta, joten en ole ihan varma muistanko kaiken oikein. Kirjeessä on valokuva maalaamastani maalauksesta.

Kuva 17. Verta vuotava kivi.

- Lammenpei käveli siis kohti ihmisten ilmoja kun hän näki edessään pienen mustalaispojan, joka heitteli leipiä veteen...

- Heitti leipiä veteen? Voileipiäkö? kysyi Dual.

- Ei. Suomessa on paljon järviä. Tosi paljon. Tarkoituksena on heittää kivi pomppimalla järveen. Joka pompusta jää veteen vedenrengas. Näitä vedenrenkaita sanotaan leiviksi. Jos on hyvä, voi heittää vaikka kymmenen leipää.

- Osaatko sinä heittää leipiä?

- Osaan.

- Opetatko minua heittämään leipiä?

- Opetan. Tässä lähistöllä on iso kasteluvesiallas. Kävellään sinne. Meidän pitäisi löytää myös sileitä littanoita kiviä.

Lähdimme etsimään sileitä littanoita kiviä. Matkalla altaalle jatkoin tarinaani Lammenpeistä:

- Lammenpei käveli siis kohti ihmisten ilmoja kun hän näki edessään pienen mustalaispojan, joka heitteli leipiä veteen. Lammenpei ihmetteli, mitä poika oikein teki. Kun poika kertoi, että hän heitteli leipiä, niin Lammenpei otti huilun huulilleen ja soitti. Silloin kaikki leivät muuttuivat oikeiksi voileiviksi. Vedessä kellui kinkku-, juusto-, lohi- ja makkaravoileipiä.

Pojan äiti, joka oli mustalaisnainen, saapui rannalle. Hän otti Lammenpein käden käteensä ja aikoi ennustaa Lammenpeille. Nainen säikähti, sillä Lammenpein kädessä ei ollut elämänviivaa. Silloin Lammenpei alkoi soittamaan.  Mäntyihin, koivuihin ja kuusiin kasvoi erilaisia hehdelmiä: appelsiinejä, banaaneja ja ananaksia.

- Elämänviiva, mikä se sellainen elämänviiva on? kysyi Dual.

- Elämänviiva on sellainen viiva kädessä, josta näkee, mitä sinulle tapahtuu tulevaisuudessa, vastasin.

Dual ojensi kätensä minulle ja kysyi:

- Mitä minulle tapahtuu?

- En minä osaa ennustaa, vastasin ja jatkoin satuani:

- No, mustalaisnainen palasi mustalaisleiriin ja kysyi muilta mustalaisilta neuvoja. Mitä he tekisivät tytöllä, joka osasi taikoa. Mustalaisten mielestä hedelmät ja voileivät maistuivat hyvältä, joten Lammenpei sai jäädä mustalaisten luo.

Eräänä marraskuisena päivänä mustalaiset saapuivat matkoillaan pieneen kaupunkiin. Joku kaupungin asukki väitti, että mustalaisnainen oli varastanut hänen huivinsa. Siitä nousi iso riita asukkaiden ja mustalaisten välille. Lammenpei ei pitänyt riidasta, eikä siitä kaikesta huudosta, vaan otti huilun huulilleen ja alkoi soittamaan. Riita loppui heti. Ja kaupungin asukkaat ja mustalaiset alkoivat tanssimaan.

Kirkontornista kuului kumahdus, toinen ja kolmas. Lammenpei lakkasi soittamasta. Hän muuttui mustalaistytöstä takaisin vettävaluvaksi satutytöksi. Hän vapisi. Silloin ihmiset alkoivat uudelleen huutamaan:

- Metsän mörkö! Näkinpentu! Noita!

Mutta onneksi silloin saapui Tuulenpilvi, joka otti Lammenpein mukaansa ja vei tytön pois ihmisten näkyvistä. Pieni mustaispoika oli surullinen. Poika ihmetteli minne Lammenpei katosi ja mikä hänessä oikein helisi ja kilisi. Äiti vastasi pojalle:

- Kuka satujen tiet tietää. Menevät ja tulevat, kuka tietää minne, kuka tietää mistä.

Lammenpei jatkoi loppunsa etsimistä. Satutyttö kohtasi leppäkertun. Lammenpei kysyi leppäkertulta, onko Jumala ajatellut hänet. Lappäkerttu vastasi:

- Ei ole. Joku ihminen on ajatellut sinut. Sinä olet satu. Sinä et ole totta.

Lammenpei käveli isolla valtatiellä hyvin miettiväisen näköisenä. Hän ei ollut unta, vain satua. Varmuuden vuoksi hän soitti itselleen sen punaruutuisen mekon, jonka kalastajan vaimo oli ommellut hänelle. Samassa iso musta auto pysähtyi hänen viereensä. Iso mies sanoi, että Lammenpei pääsee hänen kyydissään kaupunkiin. Mies ajoi kovaa ja Lammenpeitä alkoi pelottamaan:

- Mihin sinulla on noin kiire, Lammenpei kysyi.

- Menen tekemään rahaa.

- Miten sinä, sitä rahaa teet?

- Hoitelen liikeasioita.

- Mitä raha on ja mitä sinä sillä teet?

- Rahalla saa taloja ja tavaraa, kunniaa ja mainetta!

Lammenpei oli hetken hiljaa. Sitten hän kysyi:

- Mitä sinä teet taloilla ja tavaroilla, kunnialla ja maineella?

- Sitä, mitä kaikki muutkin! tiuskaisi  mies ja oli vähällä ajaa ojaan. Iso mies pysäytti ison musta auton ja ajoi Lammenpein pois autosta:

- Mene tiehesi. Sinä olet nenäkäs.

Iso mies jätti Lammenpein keskelle pölypilveä. Lammenpei otti huilun huulilleen ja soitti kaikki Maailman valtatiet ja pienemmät tiet kullaksi.

Koko Maailman talous meni sekaisin. Kauppa oli lamassa. Kaikilla oli paljon rahaa.Kukaan ei myynyt kenellekään, koska kukaan ei tarvinnut rahaa. Veroja ei tarvinnut maksaa. Jos veroministeri tarvitsi rahaa, niin hän meni maantielle ja keräsi kultaa. Iso liikemies käveli pitkin maantietä ja potki rahaa, kunniaa ja mainetta.

Maailmassa ei rakennettu, koska arkkitehdit, insinöörit ja rakennusmiehet eivät tarvinneet rahaa. Maailmassa ei matkustettu, sillä laivat ja lentokoneet eivät kulkeneet. Maailmassa ei juhlittu, sillä ravintolat ja sirkukset olivat suljettu. Maailmassa ei tehty yhtään mitään.

Mutta Lammenpei ei tiennyt Maailman lamasta yhtään mitään.

 

***

 

- Hei, näytä uudestaan, miten heitit kiven! Näinkö? kysyi Dual kun valmistui heittämään elämänsä ensimmäistä leipää kuun valaisemalla altaalla.

Tiedätkö mitä Antoine. Dual oppi tosi nopeasti. Hän heitti ensimäisellä yrityksellä kuusi leipää. 

 

2 kommenttia .

37. luku

Maanantai 6.4.2009

XXXVII

 

Aavikko on kaunis. Olen aina rakastanut aavikoita. Siellä voi rauhassa istua hiekkadyynillä ja katsella auringon nousuja ja laskuja. Ei näy muita. Ei kuulu mitään. Ja kuitenkin hiljaisuudesta säteilee jotain... Tärkeintä kauneudessa on näkymätöntä. Se, mikä on tosi tärkeää, on näkymätöntä. Vai mitä, Antoine.

Kuva 15. Auringonnousun katsoja 

- Dual, oletko rakastunut koskaan? kysyin.

- En ole. Mutta opin rakastamaan kukkaani. En ymmärtänyt sitä heti, vastasi Dual.

- Haluatko nyt kuulla pienestä satutytöstä? kysyin.

- Haluan. 

- Pieni satutyttö Lammenpei ilmestyi pieneen lampeen meren kuninkaan valtakuntaan. Lammenpei oli ihan vieras, kukaan ei tiennyt, mistä hän tuli eikä miksi hän tuli, eikä kukaan tiennyt, milloin hän menisi pois. Hän vain tuli.

Lammenpeillä on vinot, vihreät silmät ja männyn rungon väriset hiukset. Hänellä on pitkät ja notkeat sormet ja pienet, pyöreät varpaat. Hänen pukunsa on tehty rahkasammaleesta ja kaulassa on lumpeen kukanvarresta taiteltu helminauha. Kukka on suurinpana helmenä. Kukka riippuu keskellä lammenpein pientä pyöreää vatsaa. Olen piirtänyt muististani kuvan Lammenpeistä.

Kuva 16. Lammenpei

- Tiesitkö muuten Dual, että lumpeenkukka muistuttaa paljon lootuskukkaa? Se on valkoinen ja vaatimaton.

Meren kuningas opetti Lammenpein soittamaan huilua. Lammenpei oppi nopeasti soittamaan tosi hyvin. Kaikki lammen asukkaat merenneidot ja merenurhot alkoivat tanssimaan huilun sävelien rytmissä.

Mutta sitten eräänä iltana Lammenpei lakkasi soittamasta. Hän työnsi alahuulensa törrölleen ja näytti tyytymättömältä. Hän sanoi:

- Nyt minä osaan soittaa, entäs sitten?

- Miten niin, entäs sitten? Sitten ei mitään! sanoivat merenneidot ja merenurhot.

- Ei mitään! Miksei? ihmetteli Lammenpei.

Lammenpei kyllästyi toimettomuuteen ja alkoi kiusata lammen asukkaita. Lopulta meren kuningas sanoi:

- Sinun täytyy lähteä ihmisten ilmoille ja ottaa selvää, miten sinä päätyt. Me emme voi sitä sinulle kertoa.

Lammenpei ui kaislikon reunaan odottamaan ihmistä. Lammenpei odotti pitkään. Paikalle saapui kesälomalla oleva kalastaja onkimaan kaloja. Hetken mietittyään Lammenpei tarttui kalastajan siimaan. Lammenpei kysyi kalastajalta:

- Oletko sinä ihminen?

- Kyllä, vastasi kalastaja.

- Vie minut sitten ihmisten ilmoille.

Ja niin kalastaja vei Lammenpein vaimonsa luokse. Kalastajan vaimo oli tosi siisti. Siistinä olemisessa oli paljon työtä. Hän ei nukkunut koskaan kunnolla. Kalastajan vaimo pesi, siivosi, puhdisti, luuttusi, mankeloi... Koska vaimolla oli aina tosi paljon töitä, niin hän oli tullut laihaksi ja kiukkuiseksi sekä hermostuneeksi ja äkäiseksi. Toiset sanoivat, että vaimo on ulkoapäin siisti, mutta sisältäpäin hän on sotkuinen.

Kalastajan vaimo ei olisi tahtonut ottaa Lammenpeita kotiinsa asumaan. Mutta silloin Lammenpei alkoi soittamaan. Kalastajan vaimo alkoi tanssimaan kalastajansa kanssa häävalssiaan.  Tanssin loputtua vaimo sanoi, että Lammenpei sai jäädä asumaan heille.

Lammenpei asui kalastajan ja kalastajan vaimon luona monta vuotta. Koska vaimo ei enää siivonnut niin paljon oli hänellä aikaa istua puron reunalla ja kuunnella Lammenpein kertomia satuja. Lammenpei kertoi paljon satuja. Hän kertoi myös sadun kampeleesta.

- Hei, sinunhan piti kertoa minulle myös tarina kampeleesta. Muistatko? kysyi Dual keskeyttäen minut.

- Muistan, vastasin ja jatkoin:

- Eräänä päivänä Lammenpei sai tietää ettei ollut vielä ollutkaan ihmisten ilmoilla. Silloin Lammenpei päätti heti lähteä sinne. Turhaan kalastaja ja kalastajan vaimo pyysivät Lammenpeitä jäämään. Turhaan he sanoivat, että Lammenpei oli kuin heidän oma tyttärensä. Turhaan he sanoivat, että he rakastavat Lammenpeitä. Lammenpei kysyi:

- Mitä se on, se rakastaminen?

Oli siinä selittämistä. Kalastajan vaimo sanoi, että se tarkoittaa sitä, että hän halusi pitää Lammenpein luonaan. Kalastaja sanoi, että se tarkoittaa, että toivoo hyvää jollekin. Kalastajan koira toi luun Lammenpeille ja katsoi häntä kauniisti. Kalastajan kissa nuoli Lammenpein poskea ja kehräsi kauniisti.

- Minä en ymmärrä, sanoi Lammenpei.

- Se tarkoittaa, että sydämessä lämmittää, kun ajattelen sinua, kalastajan vaimo sanoi.

Mutta Lammenpei ei ymmärtänyt. Sillä hänen sydäntä ei lämmittänyt. Lammenpei lähti pois. Lammenpei käveli kohti ihmisten ilmoja ja mietti, mikä häntä vaivasi kun hänen sydäntään ei lämmittänyt.

- Minun sydäntä alkoi lämmittämään kun huomasin, että kukkani ei ole mikä tahansa kukka, sanoi Dual.

- Dual, eikö piirtämässäsi kuvassa ole kaksi muuta kukkaa? kysyin.

Dual punastui ja sanoi kainosti:

- Ne ovat kaikki minun.

- Niinkö. Dual, näin viime yönä merkillisen unen.

- Mitä siinä oli? kysyi Dual.

 

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Lammenpei, rakkaus

36. luku

Maanantai 30.3.2009

XXXVI

 

Olin keskellä satua. Ympärilläni istui kauniita arabiprinsessoja rikkaiden arabi-isiensä seurassa. Tyttärien syvänruskeat suuret silmät ihmettelivät länsimaisia ihmisiä ja sirot pienet korvat ihmettelivät jazz orkesterin säveliä.

Suurlähetystön salin suuret ikkunat olivat auki. Avoimista ikkunista tulvi sisään aavikon lämpöä ja ympäröivien ruusuistutusten huumaavaa tuoksua. Vaikka en erityisemmin pidä jazzista, niin esityksen aikana kaikki aistini vähitellen altistuivat: kuuntelin, katselin, tunsin, haistoin ja maistoin sekä siirryin ajassa ajattomaan aikaan...

Havahduin todellisuuteen vasta kun soitto loppui. Siirrryin takaisin saliin, kävelin libyälaisen autonkuljettajan kanssa uima-altaan reunalla olevaan baariin. Tarjolla oli viiniä ja muita alkoholijuomia. Kuljettaja otti drinkkejä. Katselin ympärilleni ja huomasin, että kauniit arabiprinsessat joivat myös viiniä, vaikka Saudi-Arabiassa ei saanut oikeasti juoda viiniä. Suurlähetystössä oli voimassa siis eri säännöt.

Auton mutkitellessa Riadin suoria katuja mieleeni palasi Dual. Olisiko hän vielä dyynillä. Pyysin libyälaista autonkuljettajaa viemään minut aavikolle. Lupasin kävellä takaisin majoituslinnaani.

- Be careful out of there, sanoin kuljettajalle hänen jättäessä minut aavikolle.

Minua jännitti hieman. Oliko Dual kukkulalla. Vai oliko hän vielä ketun luona? Auton moottorin kaikkoava ääni ja aavikon hiljaisuuden voimistuminen rauhoittivat mieleni. Uskomaton vierailu: Aamulenkki, aamiainen, tutustuminen palokouluun, lounaaksi kanaa hummuksen kanssa, tutustuminen palokouluun, iltapäivälenkki, päivälliseksi kanaa hummuksen kanssa ja illalla keskustelut Dualin kanssa. Perinteet tuovat turvallisuutta.

Antoine, et varmaan tiedä mikä lenkki on? Lenkki on juoksemalla tai kävelemällä kuljettu matka tai aika. Ihmettelet varmaan miksi juoksen. Juoksen koska, siitä tulee hyvä olo. Ja koska minulla on hyvä olo, niin juoksen.

Pimeydestä huolimatta näin edessäni jotain keltaista. Minulle tuli hyvä olo, sillä tiesin, että siellä heilui Dualin kaulaliina aavikon kevyessä tuulessa:

- Hei Dual, tapasitko ketun?

- Kyllä. Näitkö jazzin?

- Kyllä.

- Viides tähti, jossa vierailin oli Asteroidi Numero 329. Tähdellä asui lyhdynsytyttäjä. Hän sytytti määräyksestä lampun aina kun tuli yö ja sammutti määräyksestä lampun aina kun tuli aamu. Määräys ei ollut muuttunut, vaikka tähti oli alkanut kiertämään nopeammin ja nopeammin. Hän sytytti ja sammutti lyhdyn kerran minuutissa. Siis tuhatneljäsataaneljäkymmentä auringonlaskua kahdenkymmenen neljän tunnin aikana.

Ehdotin lyhdynsytyttäjälle, että hän kävelisi hitaasti ympäri siten, että hän olisi aina auringossa. No, se ei paljon auttanut, koska hän piti nukkumisesta. Ihminen voi olla yhtäaikaa sekä tunnollinen että laiska.

Luulen, että hän on nyt onnellinen, koska kuningas muutti määräystä toivomuksestani. Nyt hänen on levättävä niin kauan, että haluaa taas sytyttää ja sammuttaa lyhdyn kerran minuutissa, lopetti Dual.

- Tiesitkö Dual, että halusin lapsena tulla lentäjäksi? kysyin

- En. Tiesitkö, että kävin erikoisessa lentokoulussa. Osaan ohjata oikeaa lentokonetta. Se ei ole vaikeaa. Nouseminen on hieman vaikeaa. Laskeutuminen on hieman enemmän vaikeaa. Tavalliseen lentokouluun oli vaikea päästä, koska minulla ei ollut lääkärintodistusta terveydestäni. Lääkäriin en voinut mennä, koska minulla ei ole henkilöllisyystodistusta, vastasi Dual ja jatkoi:

- Onneksi lokki Joonatanin lentokoulussa en tarvinnut virallisia papereita.

- Missä lokki Joonatin lentokoulu sijaitsee? kysyin toivekkaana.

- Se ei ole tähdelläsi.

- Voi ei, lentäminen taitaa jäädä ikiajoiksi, sanoin harmistuneena.

- Kerrotko minulle Lammenpeistä? Dual kysyi

- Kerron. Kerrotko minulle, mitä ketulle kuuluu? kysyin Dualilta.

Dualin silmät kostuivat. Aavikon valtasi syvä hiljaisuus. Kuulin selvästi sydämeni ja Dualin sydämen sykkeen. Dual selvitti kurkkuaan yskimällä vienosti. Sitten hän huokaisi syvään ja vastasi:

- Perinteisiin ei kannata aina luottaa. Ei varsinkaan, jos ihmiset .... aikuiset ihmiset ... aikuiset metsästävät ihmiset muuttavat perinteitä. Silloin ketuilla on vaarallista torstaisin.

- Miten niin? En ymmärrä? Mitä ketulle on tapahtunut? kysyin.

- Kerron myöhemmin. En nyt. Kerrotko minulle Lammenpeista?

- Kerron.

2 kommenttia . Avainsanat: jazz, libyälainen, Sahara, Lokki Joonatan, kettu

35. luku

Maanantai 23.3.2009

XXXV

 

Imaamin laulanta herätti minut neljänteen vierailupäivääni. Katselin hetken majoituslinnani parvekkeelta aavikolle. Aamu oli vielä raikas yöllisen hirmumyrskyn jäljiltä. Edessäni olevalla mustan harmaalla asfaltilla näkyi vielä siellä täällä vesilammikoita. Suljettu lenkki odotti aamujuoksijaa.

Juostessani ajatukseni siirtyivät eiliseen - myrskyyn ja vesisateeseen. Dual oli sanonut, että hän vaihtaa vaatteensa lähistöllä. Mutta missä hän asuu? Muistaakseni en ollut havainnut rakennuksia dyynien läheisyydessä.

Jälleen vihdoin ilta, Antoine. Tänään opin arabilaisessa taidepajassa, että värillä on väliä. Autonkuljettaja ajoi minut tien päähän, josta oli lyhyt matka aavikolle ja dyynille, jossa Dual jo odotti minua. Istuuduin Dualin oikealle puolelle. Olimme hiljaa. Aavikolle oli alkamassa näytelmä, joka oli toistunut jo miljoonia kertoja: auringonlasku.

Kirkkaus vaihtui tähtien valaisemaksi yön selkeydeksi. Ilta oli lämmin. Etäältä kuului heinäsirkkojen äänekästä siritystä. Mielestäni Dualilla oli sama vaaleanvihreä haalari päällä kuin aikaisempina iltoina. Olin juuri kysymässä, missä hänen majapaikkansa on kun Dual kysyi:

- Millainen päivä sinulla oli tänään?

Kysymys yllätti minut. Mutta vastasin:

- Tänään oli hyvä päivä. Tututustuin arabilaisessa taidepajassa julisteiden tekemiseen. Julisteilla voidaan kertoa tärkeistä asioista. Kuten: Älä leiki tulella. Tai: Älä polta vuoteessa.

- Mikä on juliste?

- Juliste on iso paperinpala, johon maalataan tai piirretään tai kirjoitetaan jotain. Ihmiset oppivat hyvistä julisteista hyödyllisiä asioita.

- Oppivatko kaikki?

- Eivät.

- Miksi?

- Koska eri ihmiset ymmärtävät julisteet eri tavalla. Julisteiden tekeminen on vaikeaa.

- Miksi?

- Koska ihmiset ymmärtävät asioita eri tavalla. Jos näät vihreän julisteen, niin joku näkee siinä libyän lipun. Toinen näkee siinä jalkapallokentän. Ymmärrätkö?

- Joo.

Kuva 14. Jalkapallokenttä

- Tapasin kaksi poikaa leikkimässä tulitikuilla jokin aikaa sitten kun olin opiskelemassa tulipalojen sammuttamista Englannissa. Pojat eivät olleet nähneet julisteita, joissa varoitetaan tulen vaaroista. Sanoin pojille, että tulitikkuleikit voivat olla hyvin vaarallisia. Varomattomasta leikistä voi syttyä vaikka tulipalo. Pojat huusivat minulle:

- Fuck you. Meidän isästä tulee kuningas, joten me voimme tehdä mitä me halutaan.

Ajattelin, että oli isä prinssi tai kuningas, niin päätin kertoa heille kuitenkin hieman lisää tulen vaaroista. Kysyin:

- Mikäs on poikien nimet?

- William ja Harry, he vastasivat vuorotellen ja jatkoivat:

- Meidän äidin nimi on Diana. Äiti ei enää asu kotona. Isä toi meidät palokouluun, jotta me voitaisiin leikkiä rauhassa tavallisia leikkejä.

Kerroin heille, että tulitikkuleikeissä pitää olla erityisen varovainen.

Tiedätkö mitä Antoine? Dual kertoi minulle myöhemmin, että toisesta pojasta tulee isona lentäjä. Hassua, eikö totta. En tiennyt sitä vielä silloin, että lentäminen yhdistää meidät kaikki kolme: Dualin, sinut Antoinen ja minut.

Toisaalta tulitikkuleikeistä ei olisi ollut vaaraa palokoulun palotalossa, joka oli rakennettu palamattomista rakennusaineista. Mutta sitä en viitsinyt kertoa pojille, koska halusin olla aikuinen, jolla on vastuu.

Juttelin poikien kanssa jonkin aikaa, vaikka en osannut kovin hyvin englantia. Välillämme ei ollut kuitenkaan kielimuuria. Pojista oli tosi outoa, että joku oli tullut kieltämään heitä. Kukaan ei ollut kieltänyt heitä sen jälkeen kun heidän äitinsä oli muuttanut pois kotoa. Heidän isänsä vei heitä paikasta toiseen, mutta ei ollut itse koskaan paikalla. Syksyllä vanhemman veljeksistä pitäisi aloittaa koulu isäoppilaitoksessa. Harry ei haluaisi mennä kouluun.

Silloin kerroin heille tarinan pienestä tytöstä, jonka nimi oli Lammenpei. Tyttö etsi ihmistä, joka oli keksinyt hänet. Pojat kuuntelivat tarkkaan ja olivat hiljaa. Sillä siitä kun heidän äitinsä oli kertonut yösatuja oli kulunut hyvin pitkä aika.

Juuri kun sain tarinan päätökseen näin viiden miehen juoksevan meitä kohti ja huutavan:

- William, Harry... Harry, William... William, Harry...

Miehet hakivat pojat pois. Jatkoin koululla tulipalojen sammuttamisen opiskelua, mutta en nähnyt poikia enää.

Dual keskeytti kertomukseni jälleen kerran:

- Hei, et ole kertonut minulle vielä Lammenpeistä. Tytöstä, joka etsi ihmisten ilmoja, jotta tietäisi mistä on tullut?

- Kerron hänestä huomenna, vastasin.

Hiljaisuus valtasi aavikon. Hiekka luovutti meille auringon tekemää lämpöä. Kaikki 501 622 731 tähteä, jotka liikemies omisti tuikkivat kirkkaammin kuin koskaan. Hiljaisuus ei tuntunut enää painostavalta. Päinvastoin. Se rauhoitti levotonta mieltäni.

En ollut keskustellut kenenkään kanssa kymmeneen vuoteen. Tuntui uskomattomalta olla 5000 kilometrin päässä kotoa. Aavikko tuntui sillä hetkellä minun kodiltani. Nautin tosi paljon keskusteluista Dualin kanssa, vaikka hän keskeytti minut usein joko kysymällä tai kertomalla jotain.

Keskeytykset eivät enää ärsyttäneet minua, vaan yritin kuunnella sitä, mitä hän sanoi.

Haaveiluni katkaisi ajatus, joka tuli mieleeni kuin edellisen illan salama tummalta taivaalta. En voisikaan kertoa seuraavana päivänä Dualille Lammenpeistä. Minun piti mennä kuuntelemaan Jazzia Yhdysvaltojen suurlähetystöön. 

Rikoin äänettömän hiljaisuuden varovasti:

- Dual... minun pitäisi huomenna mennä illalla kuuntelemaan jazzia Yhdysvaltojen suurlähetystöön. Kerron Lammenpeistä seuraavana iltana.

- Mikä on jazz? Dual kysyi.

- Jazz on eräänlaista musiikkia, joka keksittiin Usassa silloin kun tapasit Antoinen ensimmäisen kerra.

- Mikä on Usa?

- USA on Amerikan Yhdysvallat. Se on maan nimi. Samalla tavalla kun tähtesi nimi on Asteroidi B 612.

- Mikä on suurlähetystö?

- Suurlähetystö on sellainen paikka, jossa vieraan maan asukkaat voivat olla rauhassa vieraassa maassa. Suurlähetystö auttaa matkalaisia. Se on kuin keidas aavikolla. Ymmärrätkö?

- Kyllä. Olen asunut El Faijumin keitaalla kymmenen päivää. Tapasin siellä tytön nimeltä Fatima. Tyttö odotti keitaalla rakastettuaan. Keitaan lähellä asui alkemisti, joka kertoi minulle erään salaisuuden.

- Minkä salaisuuden?

- Kullan tekemisen.

- Mitä aiot tehdä huomenna?

- Menen tapaamaan kettua, vastasi Dual.

- Hyvää yötä Dual.

- Hyvää yötä, ylihuomiseen...

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Harry, William, Fire Service College, jazz, Yhdysvaltojen suurlähetystö, El Faijum, Fatima, Santiago, alkemisti, kulta

Vanhemmat kirjoitukset »