Visitors

Käyntejä kotisivuilla:282840 kpl

XXXVIII

 

- Unessani oli melkein tyhjä aavikko. Aavikon takana häämötti vuorijono. Oli kirkas päivä. Aurinko paistoi kuumasti. Keskellä aavikkoa oli iso, lähes musta, kulmikas kivi. Näkymässä ei ollut sinänsä mitään erikoista. Sillä siellä missä asun on myös iso, lähes kantikas, musta kivi.

- Mikä oli outoa? kysyi Dual.

- Kun katsoin tarkemmin kiveä. Huomasin, että kivestä valuu verta hiekkaan. Kivestä valui verta viidestä eri kohdasta. Kiven juurella veri hyytyi vähitellen ja lopetti sitten valumisen. Kuulin ääntä sivulta. Käännyin ja kun katsoin uudestaan kiveä huomasin, että kiven päällä oli jokin hahmo kädet levällään. Kuulin uudestaan äänen vasemmalta sivulta. Käännyin ääntä kohden. En nähnyt mitään. Kun käännyin uudelleen oli hahmo hävinnyt kiven päältä. Paikalla oli vain verta valuva kivi.

- Unet ovat joskus outoja. Joskus unessa voi nähdä tulevia tapahtumia. Tai unet voivat olla enteita jostakin, kertoi Dual.

Antoine, olen yrittänyt maalata kuvan unestani. Mutta unesta on jo kymmenen vuotta, joten en ole ihan varma muistanko kaiken oikein. Kirjeessä on valokuva maalaamastani maalauksesta.

Kuva 17. Verta vuotava kivi.

- Lammenpei käveli siis kohti ihmisten ilmoja kun hän näki edessään pienen mustalaispojan, joka heitteli leipiä veteen...

- Heitti leipiä veteen? Voileipiäkö? kysyi Dual.

- Ei. Suomessa on paljon järviä. Tosi paljon. Tarkoituksena on heittää kivi pomppimalla järveen. Joka pompusta jää veteen vedenrengas. Näitä vedenrenkaita sanotaan leiviksi. Jos on hyvä, voi heittää vaikka kymmenen leipää.

- Osaatko sinä heittää leipiä?

- Osaan.

- Opetatko minua heittämään leipiä?

- Opetan. Tässä lähistöllä on iso kasteluvesiallas. Kävellään sinne. Meidän pitäisi löytää myös sileitä littanoita kiviä.

Lähdimme etsimään sileitä littanoita kiviä. Matkalla altaalle jatkoin tarinaani Lammenpeistä:

- Lammenpei käveli siis kohti ihmisten ilmoja kun hän näki edessään pienen mustalaispojan, joka heitteli leipiä veteen. Lammenpei ihmetteli, mitä poika oikein teki. Kun poika kertoi, että hän heitteli leipiä, niin Lammenpei otti huilun huulilleen ja soitti. Silloin kaikki leivät muuttuivat oikeiksi voileiviksi. Vedessä kellui kinkku-, juusto-, lohi- ja makkaravoileipiä.

Pojan äiti, joka oli mustalaisnainen, saapui rannalle. Hän otti Lammenpein käden käteensä ja aikoi ennustaa Lammenpeille. Nainen säikähti, sillä Lammenpein kädessä ei ollut elämänviivaa. Silloin Lammenpei alkoi soittamaan.  Mäntyihin, koivuihin ja kuusiin kasvoi erilaisia hehdelmiä: appelsiinejä, banaaneja ja ananaksia.

- Elämänviiva, mikä se sellainen elämänviiva on? kysyi Dual.

- Elämänviiva on sellainen viiva kädessä, josta näkee, mitä sinulle tapahtuu tulevaisuudessa, vastasin.

Dual ojensi kätensä minulle ja kysyi:

- Mitä minulle tapahtuu?

- En minä osaa ennustaa, vastasin ja jatkoin satuani:

- No, mustalaisnainen palasi mustalaisleiriin ja kysyi muilta mustalaisilta neuvoja. Mitä he tekisivät tytöllä, joka osasi taikoa. Mustalaisten mielestä hedelmät ja voileivät maistuivat hyvältä, joten Lammenpei sai jäädä mustalaisten luo.

Eräänä marraskuisena päivänä mustalaiset saapuivat matkoillaan pieneen kaupunkiin. Joku kaupungin asukki väitti, että mustalaisnainen oli varastanut hänen huivinsa. Siitä nousi iso riita asukkaiden ja mustalaisten välille. Lammenpei ei pitänyt riidasta, eikä siitä kaikesta huudosta, vaan otti huilun huulilleen ja alkoi soittamaan. Riita loppui heti. Ja kaupungin asukkaat ja mustalaiset alkoivat tanssimaan.

Kirkontornista kuului kumahdus, toinen ja kolmas. Lammenpei lakkasi soittamasta. Hän muuttui mustalaistytöstä takaisin vettävaluvaksi satutytöksi. Hän vapisi. Silloin ihmiset alkoivat uudelleen huutamaan:

- Metsän mörkö! Näkinpentu! Noita!

Mutta onneksi silloin saapui Tuulenpilvi, joka otti Lammenpein mukaansa ja vei tytön pois ihmisten näkyvistä. Pieni mustaispoika oli surullinen. Poika ihmetteli minne Lammenpei katosi ja mikä hänessä oikein helisi ja kilisi. Äiti vastasi pojalle:

- Kuka satujen tiet tietää. Menevät ja tulevat, kuka tietää minne, kuka tietää mistä.

Lammenpei jatkoi loppunsa etsimistä. Satutyttö kohtasi leppäkertun. Lammenpei kysyi leppäkertulta, onko Jumala ajatellut hänet. Lappäkerttu vastasi:

- Ei ole. Joku ihminen on ajatellut sinut. Sinä olet satu. Sinä et ole totta.

Lammenpei käveli isolla valtatiellä hyvin miettiväisen näköisenä. Hän ei ollut unta, vain satua. Varmuuden vuoksi hän soitti itselleen sen punaruutuisen mekon, jonka kalastajan vaimo oli ommellut hänelle. Samassa iso musta auto pysähtyi hänen viereensä. Iso mies sanoi, että Lammenpei pääsee hänen kyydissään kaupunkiin. Mies ajoi kovaa ja Lammenpeitä alkoi pelottamaan:

- Mihin sinulla on noin kiire, Lammenpei kysyi.

- Menen tekemään rahaa.

- Miten sinä, sitä rahaa teet?

- Hoitelen liikeasioita.

- Mitä raha on ja mitä sinä sillä teet?

- Rahalla saa taloja ja tavaraa, kunniaa ja mainetta!

Lammenpei oli hetken hiljaa. Sitten hän kysyi:

- Mitä sinä teet taloilla ja tavaroilla, kunnialla ja maineella?

- Sitä, mitä kaikki muutkin! tiuskaisi  mies ja oli vähällä ajaa ojaan. Iso mies pysäytti ison musta auton ja ajoi Lammenpein pois autosta:

- Mene tiehesi. Sinä olet nenäkäs.

Iso mies jätti Lammenpein keskelle pölypilveä. Lammenpei otti huilun huulilleen ja soitti kaikki Maailman valtatiet ja pienemmät tiet kullaksi.

Koko Maailman talous meni sekaisin. Kauppa oli lamassa. Kaikilla oli paljon rahaa.Kukaan ei myynyt kenellekään, koska kukaan ei tarvinnut rahaa. Veroja ei tarvinnut maksaa. Jos veroministeri tarvitsi rahaa, niin hän meni maantielle ja keräsi kultaa. Iso liikemies käveli pitkin maantietä ja potki rahaa, kunniaa ja mainetta.

Maailmassa ei rakennettu, koska arkkitehdit, insinöörit ja rakennusmiehet eivät tarvinneet rahaa. Maailmassa ei matkustettu, sillä laivat ja lentokoneet eivät kulkeneet. Maailmassa ei juhlittu, sillä ravintolat ja sirkukset olivat suljettu. Maailmassa ei tehty yhtään mitään.

Mutta Lammenpei ei tiennyt Maailman lamasta yhtään mitään.

 

***

 

- Hei, näytä uudestaan, miten heitit kiven! Näinkö? kysyi Dual kun valmistui heittämään elämänsä ensimmäistä leipää kuun valaisemalla altaalla.

Tiedätkö mitä Antoine. Dual oppi tosi nopeasti. Hän heitti ensimäisellä yrityksellä kuusi leipää. 

 

XXXIX

 

Istuimme Dualin kanssa kastelualtaan reunalla. Olimme riisuneet kengät ja uitimme jalkojamme viileässä vedessä. Kuun keltainen valo heijastui veden pintaan. Ilta oli aivan tyyni. Jostain kaukaa kuului tuulihaukan kimeä kiljahdus. Haukka oli saanut illallisen kiinni.

- Kolmannella tähdellä, jossa vierailin asui juoppo. Juoppo kertoi juovansa, koska halusi unohtaa, että juo. Minusta hänen ajatuksenjuoksussa ei ollut järkeä. Mutta silti minusta tuntui, että juoppo oli hauskempi mies kuin liikemies, joka vaan laski omistamiaan tähtiä, kertoi Dual.

Olin mietteissäni. Ajatukseni harhailivat sinne ja tänne. Dualin sanat menivät ohi. Kuulin vain - tähtiä. Vastasin Dualille:

- Anteeksi, Dual. Mitä sanoit? Ajattelin juuri Antoinea.

- Kerroin, että kolmannella tähdellä, jossa vierailin asui juoppo. Juoppo kertoi juovansa, koska halusi unohtaa, että juo. Minusta hänen ajatuksenjuoksussa ei ollut järkeä. Mutta silti minusta tuntui, että juoppo oli hauskempi mies kuin liikemies, joka vaan laski omistamiaan tähtiä, kertoi Dual uudestaan. 

- Aha. Tiedätkö, että minusta Antoine ei ollut kovin onnellinen, vaikka oli kirjoittanut jo seitsemän kirjaa. Hän näki kuvansa useasti lehdissä kävellessään New Yorkin syksyisiä katuja. Eräänä kauniina päivänä hän päätti erään pienen kaupan edessä, että hän kirjoittaa muistiin kaikki keskustelut, jotka hän jutteli sinun kanssasi, Dual.

- Niinkö, minkä kaupan edessä hän oli?

- Antoine oli kirjakaupan edessä. Hän näki kaupan ikkunassa viimeisimmän kirjansa kannen. Mutta oli siellä muutakin.

- Mitä? Dual kysyi.

- Ikkunassa oli pieni kirja, jonka nimi oli "How I learn to draw". Kirjan kannessa oli pienen merenneidon kuva. Antoine halusi oppia piirtämään. Hän halusi piirtää kertomuksesi, Dual, vastasin ja jatkoin:

- Niin, merenneitoja on tosi vaikea piirtää.

Tiedätkö Antoine, että minun piti myös piirtää kuva pienestä satutytöstä Lammenpeista. Lammenpei ei ole merenneito, mutta pieni satutyttö kuitenkin. Tiedätkö, että on vaikeaa piirtää samoihin kasvoihin nykerönenää ja vinoja silmiä sekä törröhuulia. Pieniin käsiin on vaikea piirtää pitkiä sormia. Pieniin jalkoihin on vaikea piirtää pieniä pyöreitä varpaita. Ja pieneen vartaloon on vaikea piirtää pömppävatsaa, jota vasten lepää iso lumpeenkukka.

- Minustakin oli vaikea piirtää kuva lampaastani ja kukistani Antoinen antamilla puuvärikynillä, kertoi Dual.

- Dual, miksi lähdit tähdeltäsi? Ja miksi kuvassa on kolme kukkaa? kysyin.

Dual haukotteli pari kertaa. Rykäisi hiljaa. Sitten hän kysyi minulta:

- Miksi vaikutit niin surulliselta kun ensimmäisen kerran kohdattiin?

Haukottelin pari kertaa. Rykäisin hiljaa ja jatkoin kertomustani Lammenpeistä:

- Koko Maailman talous oli sekaisin, mutta Lammenpei ei tiennyt siitä yhtään mitään. Lammenpei käveli tietä pitkin yhä ylemmäs ja ylemmäs kunnes tuli korkealla vuorella. Vuorelta Lammenpei näki alas laaksoon. Silloin hän ajatteli, että täälläkö ne ihmisten ilmat ovat ja hän huusi:

- Miten minä päätyn!

Ja kaiku vastasi:

- Päätyn, päätyn, päätyn ...

Lammenpei näki muurahaisen kuljettavan havunneulasta kekoon. Joka kerran viedessään havunneulasta kekoonsa muurahainen ylitti vaivalloisesti kiven. Muurahaisen neljännen kerran ylittäessään kiveä otti Lammenpei huilun huulilleen ja soitti kiven pois. Tästä muurahainen hermostui ja sanoi Lammenpeille, että kivi on vastoinkäyminen ja että vastoinkäymiset kuuluvat elämään.

Lammenpei vastasi, että ei elämässä tarvitse olla vastoinkäymisiä. Tähän muurahainen vastasi, että sinä olet vain "Olipa kerran" etkä sinä tiedä vastoinkäymisistä yhtään mitään.

- Tiedänpäs, ajatteli Lammenpei:

- Sillä minä en tiedä, miten minä päätyn. Ja se on vastoinkäyminen.

Lammenpäi jatkoi matkaansa. Jonkin matkaa taivallettuaan, päätti hän soittaa Tuulenpilven avuksi. Tuulenpilvi kuljetti Lammenpein Maailman pääkaupunkiin.

Maailman talous ei enää ollut ihan sekaisin. Sillä ihmisten piti syödä, vaikka kaikilla oli rahaa vaikka kuinka paljon. Silloin ihmiset alkoivat vaihtamaan palveluita ja tavaroita. Hammaslääkäri vaihtoi hammastenpaikkuun huoneen tapetointiin remonttimiehelle. Maanviljelijä vaihtoi kananmunat vaatekauppiaan takkiin. Ja niin edelleen. Ihmiset oppivat vähitellen myös tekemään itse erilaisia asioita.

- Tiedätkö, aloitti Dual.

- Mitä! tiuskaisin takaisin.

- Että maailman talous menee sekaisin sinun maailmassa, jatkoi Dual.

- Ei mene. Sillä maailmassa on paljon viisaita ekonomisteja ja pankkiireita. Ja minun maailmani talous ei ole riippuvainen kullasta, vastasin.

- Mutta menee se. Ja ihmiset alkavat vaihtamaan palveluita ja tavaroita. Ja ihmiset luovat uuden rahan, sellaisen oikean vaihtorahan, koska aikaisemmalla rahalla ei ole arvoa. Vanha raha on vain leikkirahaa ja sitä painetaan lisää paperikoneissa koko ajan, jatkoi Dual sinnikkäästi.

- Joopa joo, vastasin, sillä en ottanut Dualia vakavasti. Olin aikuinen, jolle oli yliopistossa opetettu, miten raha liikkuu ja tuo kansakunnille vaurautta. Jatkoin kertomustani Lammenpeista:

- Lammenpei saapui Maailman pääkaupunkiin keskelle toria. Torilla oli valtavasti ihmisiä. Nyt hän oli ihmisten ilmoilla. Lammenpei näki eräällä pihalla lapsia leikkimässä. Kun Lammenpei katsoi ylös hän näki neliskulmaisen sinisen taivaan. Lapset tulivat Lammenpein luokse ja kysyivät, mistä ihmeestä Lammenpei oli tullut. Kun Lammenpei kertoi tulevansa vuorilta sanoivat lapset, että Lammenpei ei saa tulla pihalle, vaan hänen on mentävä pois.

Kuva 18. Neliskulmainen taivas

Silloin Lammenpein silmissä välähti ja hän otti huilunsa huulille ja alkoi soittamaan. Lapset alkoivat tanssimaan. Soitto kuului myös muusikon kotiin. Muusikko lopetti viulun soiton ja ryntäsi pihalle. Muusikko otti Lammpenpeita kädestä kiinni ja vei kotiinsa.

Muusikon kotona muusikko näytti Lammenpeille nuotteja. Lammenpei soitti nuoteista jopa kaikkein vaikeimmat kappaleet. Muusikko päätti pitää konsertin Lammenpein kanssa Maailman pääkaupungin konserttitalossa.

Ihmiset toivat muusikolle erilaisia tavaroita, sillä he halusivat konserttiin kuuntelemaan musiikkia, jotta he tulisivat iloisiksi. Konserttiin oli tulossa presidentti ja ministerit. Heidän ei tarvinnut tuoda muusikolle mitään, koska he olivat tärkeitä ihmisiä. Tärkeiden ihmisten ei tarvitse ostaa tai maksaa pääsylippua konserttiin.

Lammenpei ja muusikko tulivat yhdessä konserttisalin korokkeelle ja kumarsivat yleisölle. Kaikki taputtivat. Sitten oli aivan hiljaista. Pari aloitti soittamisen. Kaikki meni aluksi aivan hyvin. Ihmiset kuuntelivat haltioissaan. Mutta sitten Lammenpei alkoi ajattelemaan, että jossain tuolla on kenties ihminen joka on ajatellut hänet, muttei ole viitsinyt ajatella häntä loppuun. Silloin Lammenpei tuli äkäpussin näköiseksi ja alkoi villisti soittamaan. Myös koko konserttiyleisö alkoi villisti tanssimaan. Ja tanssia jatkui vaikka kuinka kauan.

Muusikko kysyi Lammenpeiltä:

- Miksi teit tämän minulle?

- Minä olen Lammenpei. Satu. Olisin kertonut sen sinulle monta kertaa, jos olisit kuunnellut minua.

Ja niin Lammenpei kertoi koko tarinan kesken jääneestä sadusta muusikolle. Muusikko päätti mennä satuministerin juttusille. Ennekuin muusikko ehti satuministerin juttusille otettiin Lammenpei kiinni ja vietiin Maailman oikeuteen.

 

***

 

- Taidan mennä nukkumaan. Minua väsyttää. Huomenna lähdemme saunomaan Suomen suurlähetystöön, sanoin Dualille.

- Mikä on sauna, kysyi Dual.

- Sauna on pieni, kuuma paikka. Aivan kuten aavikko päivällä. Siellä istutaan kuumassa ja hikoillaan ja se tekee hyvää, vastasin.

- En aina ymmärrä sinun ajatuksenkulkua.

- Huomiseen, hyvää yötä Dual.

- Hyvää yötä, huomiseen....

 

XL

 

Vierailuni kuudentena aamuna heräsin kovaäänisten raivoisaan rätinään. Imaamin laulannasta ei saanut mitään selvää. No, sillä ei oikeastaan ollut mitään väliä, sillä en osannut arabiaa. Kunnon uskovaiset noudattivat kuitenkin rukouskutsua ja suunnistivat kohti moskeijaa.

Kana- ja humuslounaan jälkeen libyälainen autonkuljettaja vei minut ja tunisialaisen opettajaoppaani Suomen suurlähetystöön. Suomen suurähetystö oli lähellä USA:n suurlähetystöä. Kaikki lähetystöt olivat suljetulla lähetystöalueella, joten Suomen suurlähetystön sauna oli sillä hetkellä maailman turvallisen sauna. Saunaa vartioivat kymmenet aseistautuneet poliisit.

Yritin houkutella myös arabiystäväni mukaan saunaan, mutta he eivät uskaltaneet. Ensiksi he eivät voineet ottaa vaatteita pois ja toiseksi he eivät uskoneet selviytyvänsä yli 100 asteen lämpötilassa. Menin siis yksin saunaan.

Saunassa mieleeni juolahti eräs toinenkin saunareissu, Antoine. Minulla oli kerran Suomessa vieraina Israelilaisia everstejä, jotka olivat johtaneet satoja tankkeja  Siinain autiomaan ylitse seitsemän päivän sodassa. He olivat tosi rohkeita miehiä. Melkein yhtä rohkeita kuin se venäläinen kenraali, joka oli taistellut laskuvarjojoukoissa Afganistanissa. Mutta kukaan heistä ei uskaltanut tulla saunaan. He joko pelkäsivät tai sitten he eivät olleet varmoja siitä, miten  he kestäisivät lämpöä.

Epävarmuus pelottaa. Sinua taisi myös pelottaa Antoine kun lähdit etsimään lentäjäystäviäsi Andien kylmiltä rinteiltä. Uhmasit kylmyyyttä ja tuntematonta. Sinä halusit vain auttaa ja saattaa turvaan loukkaantuneet ystäväsi. Et ajatellut etukäteen vaaroja, joita pelastusoperaatio voisi tuoda tullessaan. Sinä olit aikaisemminkin pelastanut vaikeuksiin joutuneita lentäjiä.

Sinulla oli tärkeä viesti toiselle lentäjälle. Toimistoosi oli aamulla saapunut sähkösanoma. Sähkösanoma oli osoitettu lentäjälle, joka oli vaarassa jossain vuoren rinteillä:

"Rakas George STOP Meille on tänään syntynyt toinen lapsi STOP Minä ja poika voidaan hyvin STOP Tule pian kotiin STOP Vaimosi Michaelle STOP"

Otit sähkösanoman mukaasi ja suunnistit kohti lentokoneen oletettua putoamispaikkaa. Et ollut varma löydätkö ystävääsi, et ollut varma selviätkö itse matkasta. Mutta sinulla oli tahto pelastaa ystäväsi vaaroista huolimatta.

Löysit ystäväsi kolmantena päivänä, hänen kätensä ja jalkansa olivat jo pahoin paleltuneet. Näytit sähkösanomaa ystävällesi, mutta hän ei nähnyt pieniä morsetuspisteitä ja -viivoja. Hän pyysi sinua lukemaan viestin. Ihmeellistä, että pieni paperinpala voi antaa niin paljon voimia.

Lähditte vaivalloiselle paluumatkalle. Olit itsekin hyvin väsynyt, mutta et halunnut huolestuttaa väsynyttä ystävääsi omalla väsymykselläsi. Toisena päivänä ystäväsi jalat eivät enää kantaneet. Hän ehdotti, että antaisit aseesi hänelle turvaksi ja jatkaisit yksin takaisin. Ystäväsi tiesi, että hän vaarantaisi myös sinut, Antoine.

Sinä olit kuitenkin päättänyt tuoda ystäväsi pois Andien rinteiltä. Raahasit tajutonta ystävääsi metri metriltä lähemmäs tukikohtaa. Rukoilit mielessäsi ihmettä. Kuudentena päivänä näit valoa edessäsi. Oliko se kangastus? Vai oliko se vain väsyneen kehon toivoa täynnä oleva harhanäky? Valo kirkastui ja suureni vähitellen. Keltainen valo violetissa yössä oli kuitenkin totta.

Pääsit viimein tukikohtaan ystäväsi kanssa. Kaaduit tajuttomana lattialle. Herättyäsi kolmantena päivänä sait kuulla, että ystäväsi oli kuollut. Lentäjäystäväsi pääsi vielä kerran postilentokoneeseesi. Lensitte viimeisen yhteisen lennon Marseillesiin, jossa luovutit arkun Michaellelille.

 ***

- Dual, tiedätkö, että saunomisen jälkeen aavikon kuumuus ei tunnu niin kuumalta? kysyin Dualilta.

- En. En ole koskaan ollut saunassa, vastasi Dual ja jatkoi:

- Tuomittiiko Lammenpei Maailman oikeudessa?

- Ei. Lammempei katosi, vastasin.

- Mihin Lammenpei katosi?

- En tiedä. Hän vai katosi, vastasin ja jatkoin kertomustani:

- Lammenpei hymyli itsekseen. Hänen edessään oli Maailman oikeuden tuomarit. Maailman Tuomarilla oli tärkeä ilme. Tuomarien vieressä istuivat presidentti ja ministerit. Heillä kaikilla oli hyvin tärkeä ilme. Kaikkein tärkein ilme oli syyttäjäministerillä.

Syyttäjäministeri sanoi, ettei ihmisiä saanut tanssittaa. Syyttäjäministeri sanoi, ettei saanut taikoa hedelmiä puihin. Syyttäjäministeri sanoi, ettei saanut taikoa voileipiä. Ja ennenkaikkea syyttäjäministeri sanoi, ettei maanteitä saanut taikoa kullaksi, sillä koko maailman talous oli mennyt sekaisin. Ja se oli paha asia.

Syyttäjäministeri vaati, että Lammenpei pitäisi laittaa vankilaan. Lammenpein pitäisi myös peruuttaa kaikki taiat.

Sitten syyttäjäministeri torui satuministeriä:

- Vaikka Maailmassa on ihan oikea satuministeri, niin sinä et ole hoitanut virkaasi kunnolla.

Silloin satuministeri muisti, että oli ajatellut vinosilmäisen Lammenpein pieneen lampeen. Sitten hän oli unohtanut Lammenpein. Satuministeri pyysi anteeksi Tuomarilta. Satumisteri pyysi anteeksi hallitukselta. Satuministeri pyysi anteeksi presidentiltä.

- Vai että hallitus ja presidentti. Entä minä! kivahti Lammenpei ja jatkoi:

- Nyt kerrot miten päätyn!

- Niin, nyt kerrot, vaati Maailman päätuomari.

Mutta satuministeri ei osannut ajatella. Sitten Lammenpei vain hävisi. Minne? Sitä ei kukaan tiennyt. Satuministeri määrättiin kotiarestiin miettimään miten Lammenpei päättyisi.

Satuministeri alkoi kirjoittamaan: "Olipa kerran pieni satutyttö, jonka nimi oli Lammenpei, joka ilmestyi pieneen lampeen meren kuninkaan valtakuntaan. Lammenpei oli ihan vieras, kukaan ei tiennyt, mistä hän tuli eikä miksi hän tuli, eikä kukaan tiennyt, milloin hän menisi pois. Hän vain tuli.

Lammenpeillä oli vinot, vihreät silmät ja männyn rungon väriset hiukset. Hänellä oli pitkät ja notkeat sormet ja pienet, pyöreät varpaat. Hänen pukunsa oli tehty rahkasammaleesta ja kaulassa oli lumpeen kukanvarresta taiteltu helminauha. Kukka oli suurinpana helmenä. Kukka riippui keskellä lammenpein pientä pyöreää vatsaa...

...

... ja sitten Satuministeri saapui kotiin. Hän ajatteli Lammenpeitä. Lammenpei saapui jostakin ihan yhtäkkiä. Satuministeri käski Lammenpein peruuttamaan kaikki taiat. Lammenpeille rakennettiin pihan marmorialtaaseen valkoinen talo, johon Lammenpei muutti asumaan. Ja pieni satutyttö eli onnellisesti elämänsä loppuun asti."

Jostain tippui vettä pöydälle.

- Kuka täällä kujeilee? huusi Satuministeri

- Minä, vastasi Lammenpei ja tiivistyi näkyviin ja kysyi:

- Tulin tänne kun ajettelit minut. Ja nytten sitten olet ajatellut minut loppuun, vai? Mutta miksi minä helisen ja kilisen?

- Siksi, että sinun sydämessä on vaskinen kello! Sinä olet satu, vastasi Satuministeri.

- Mutta minkälaiset ovat ihmisten sydämet?

- Ihmisten sydämissä asuu rakkaus.

Lammenpei puhalsi huiluunsa ja hän osasi katsoa maailman jokaisen ihmisen sydämeen. Sydänten ovet avautuivat. Jokaisessa sydämessä asui pieni lapsi. Lapsi hymyili Lammenpeille ja ojensi pienet kädet kohti Lammenpeitä.

- Minä tahdon myös omaan sydämeeni tuollaisen lapsen. Ajattele se sinne, vaati Lammenpei.

- Sellaista minä en voi ajatella. Vain ihmisten sydämissä asuu rakkaus. Niin suurta voimaa minulla ei ole, vastasi Satuministeri.

- Et sinä voi sitten ajatella minua loppuunkaan! huusi Lammenpei.

Satuministeri pyysi Lammenpeita katsomaan valkoista taloa ja vielä harkitsemaan muuttoa sinne.

- Minä en ikinä voi muuttaa tuohon altaaseen ja valkoiseen taloon. En milloinkaan. Hyvästi! sanoi Lammenpei.

Ja siinä samassa Lammenpei katosi. Kaikki taiat hävisivät. Puissa ei ollut hedelmiä, järvissä ei ollut voileipiä, tiet olivat hiekkaa. Maailmaan oli palannut kuri ja järjestys.

- Minne Lammenpei sitten meni? kysyi Dual.

- En tiedä. Mutta jos elämäntiesi muuttuu kultaiseksi voi olla että Lammenpei on lähellä. Ja jos olet hiljaa, saatat kuulla Lammenpein sydämen helisevän ja kilisevän. Kuka satujen tiet tietää? vastasin.

- Kultainen elämäntie. Hmn... Kettuystävälleni kullankeltaiset pellot muistuttivat minun keltaisia hiuksiani. Kettu yritti opettaa perinteitä jälkeläisilleen, kertoi Dual.

- Mitä perinteitä? kysyin.

 

XLI

 

- Kettu on viisas, sanoi Dual.

- Miten niin? kysyin

- Minun täytyi kesyttää kettu, ennenkuin meistä tuli tosi hyvät ystävät. Kettu opetti minulle myös odotuksen onnen tunteen, vastasi Dual ja jatkoi:

- Jos kerrot minulle, että saavut dyyneille huomenna auringonlaskun aikaan, niin alan odottaa sinua jo aikaisemmin. Mitä lähempänä auringonlasku on, sitä levottomammaksi tulen. Mutta jos tulet hieman aikaisemmin, niin en ehdi huolestua liikaa. Olen siis saanut oppia odotuksenonnentunteen.... ymmärrätkö?

- En ihan, vastasin.

- Jos ystävä on sinulle erityisen tärkeä, niin sitä odottaa malttamattomana ystävän tapaamista. Eikö? Ei ole ihan aivan sama tuleeko ystävä vai jättääkö ystävä tulematta. Ja kun menettää tosi hyvän ystävän, niin silloin saattaa joutua jopa itkemään vähäsen. Mutta ollut ystävyys on ollut kaiken sen arvoista, Dual yritti selittää.

Yritin miettiä oliko minulla tosi ystävää. Olisiko minulla sellaista ihmistä, jonka näkemistä odottaisin. Ja jonka tulematta jättäminen pahoittaisi mieleni. Samassa mieleeni tuli kettu. Kysyin Dualilta:

Kuva 19. Dual ja kettu

- Entä kettu. Mitä ketulle kuuluu?

- Ketulle kuuluu hyvää. Torstai on edelleen ketun onnen päivä. Silloin metsästäjät lähtevät läheiseen kylään tanssittamaan kylän tyttöjä. Ja kettu voi kulkea vapaasti niityillä ja metsästää kanoja. Kanat ovat edelleen ketun suurta herkkua.

Kettu löysi tosi ihanan puolison. Ja he saivat kolme ihanaa pikku kettua. Kettu yritti opettaa jälkeläisilleen perinteitä. Mutta kettu ei aivan onnistunut. Tai oikeastaan onnistui. Mutta vaikka osaat perinteet. Ja olet oppinut vanhat asiat. Niin maailma muuttuu. Sinun pitäisi oppia soveltaa oppimaasi uuteen.

- Dual, nyt en ymmärrä.

- Kettu opetti puolisolleen ja poikasilleen perinteitä. Torstai oli onnen päivä, koska metsästäjät tanssittivat kylän tyttöjä. Silloin saattoi mennä vapaasti niitylle ja kanalaan.

- Aivan. Entä sitten? kysyin.

- Torstai oli siis kettuperheen onnenpäivä.

- Niin...

- Ketut juoksivat vapaasti torstaisin ja söivät kanoja. Mutta... sitten eräänä päivänä kylään muutti metsästäjä, joka ei pitänyt tyttöjen tanssittamisesta. Hänen mielestään torstai oli myös hyvä päivä metsästämiselle.

- Niin...

- Ketut lähtivät aikaisin aamulla torstaikävelylle kanatarhaan ja metsästäjä lähti aikaisin aamulla niitylle pyssy olalla. Kettujen ja metsästäjän linjat kohtasivat eräällä kukkulalla. Nouseva aurinko peittyi hetkeksi siniseen savuun kun ase laukesi kahdesti.

- Niin...

- Haulikko laukesi kahdesti. Kokonaista kettuperhettä ei enää ollut. Metsästäjä latasi aseensa uudestaan. Seuraavat kaksi laukausta eivät enää tavoittaneet juoksevia kettuja. Syvä hiljaisuus saapui kukkulalle. Tuuli vei mennessään sinisen savun.

- Entä kettu? kysyin.

- Kettu oppi jotain uutta. Perinteet saattavat muuttua. Onneksi uusi metsästäjä muutti pois kylästä. Tostaista tuli uudestaan ketun onnen päivä. Mutta kettu osasi olla hieman varuillaan, vastasi Dual.

- Muistatko Antoinen kaverin Leonin? kysyin Dualilta.

- En.

- Eikö Antoine kertonut sinulle Leonista?

- Ei.

- No, Leon jäi Ranskaan kun Antoine lähti New Yorkiin. Antoine kirjoitti sinun ja hänen tapaamisesta Leonille. Sillä Antoine uskoi, että Leon uskoisi häntä, vaikka Leon oli sodan aikaan jo aikuinen aikuinen. Leon lähetti kirjeen  Antoinelle. Kirje ei koskaan saapunut Amerikkaan, koska saksalaiset ampuivat ranskalaisen lentopostilentokoneen alas Vichyn yläpuolella.

- Harmi, Antoine ei siis saanut koskaan tietää mitä Leon ajatteli minusta, harmitteli Dual.

- Ei aivan.

- Ei aivan?

- Ei aivan, koska eräs pieni ranskalaistyttö löysi koneesta pudonneen kirjelaukun eräältä niityltä tammikuussa vuonna 1944. Tyttö toimitti kirjeen ja laukun uudelleen postiin. Kirje lähti New Yorkiin. Mutta Antoine oli jo lähtenyt pois. Hän lensi tiedustelulentoja välimerellä. Kirje postitettiin takaisin Ranskaan. Antoine sai kirjeen elokuussa vuonna 1944. Hän luki kirjeen. Sulki kirjeen. Laittoi kirjeen takkinsa etutaskuun ja käveli lentokoneelle.

Kirje alkoi:

Rakas ystäväni Antoine.

Kiitos pitkästä kirjeestä. Uskon sinua. Sinun kannattaisi saattaa kokemasi myös muiden luettavaksi. Uskon, että varsin moni pitää lukemastaan. Ehkä oli hyvä, että et onnistunut pelkästään piirtämään tarinaasi. Et ole kovin hyvä piirtäjä. Lampaasi ja kettusi eivät näytä hyviltä...

Ja päättyi:

Ystäväsi Leon.

 

XLII

 

Vierailuni Saudi-Arabiassa oli kestänyt jo viisi päivää. Viiden päivän kuluttua minun pitäisi palata takaisin Suomeen. Suomi tuntui silloin aivan liian kaukaiselta. Samoin vaimoni ja molemmat tyttäreni. Tai eivät tytöt. Tyttöjä oli jo vähän ikävä. Oliko sinulla lapsia Antoine?

Mietteeni katkaisi tunisialainen opettajaoppaani sanomalla:

- Saudi-Arabian kuninkaan poika, prinssi Kuka Lie (en valitettavasti enää muista hänen korkeutensa prinssin nimeä) lentää sinun kanssasi samalla Lufthansen koneella Zurichiin ensi lauantaina.

- Miksi? kysyin.

- Prissistä tulee palokoulun seuraava johtaja ja prinssi lähtee tutustumaan Sveitsin turvallisuuskulttuuriin, vastasi tunisialainen opas.

- Okey, vastasin ja vaivuin takaisin ajatuksiini.

Uskallanko kertoa pikku prinssistä kenellekään. Kukaan ei varmasti uskoisi minua. Lentokoneet muka törmää Pentagoniin ja pilvenpiirtäjiin. Satua. Maailman talous muka romahtaa. Satua. Merirosvot kaappaavat laivoja. Satua. Satua kaikki.

Mitä ihmettä Dual tekee autiomaassa? Mistä hoitokodista hän on karannut? Ja kuka kumma Antoine on? Kysymyksiä ja kysymyksiä. Ääh, pääni hajoaa. Aikamatkoja. Ja minusta muka tulee joskus vielä palomies - ikälopusta valtion virkamiehestä muka. Ja muka alan maalaamaan tauluja. Ja muka ihmiset ostavat niitä.

Ja menen uusiin naimisiin ja saan tyttären. Ei. Ei. Ja ei.

Juttelen ketuista ja kukkasista. Hyvä, etten kukkasista ja mehiläisistä. Olen aikuinen. Aikuinen, aikuinen, jolla on vastuu.

- Syö jo. Auto odottaa pihalla, kehoitti poliisiylitarkastaja.

- Kyllä, lähdetään, vastasin.

 

***

 

- Haluatteko nähdä kun käsi katkaistaan varkaalta? kysyi tunisialainen opettajaopas.

- Missä? kysyin.

- Torilla. Joka keskiviikko puolillta päivin kiinnijääneiltä varkailta katkaistaan käsi. Silpominen on paikallisten asukkaiden mielestä suurta huvia, vastasi tunisialainen opas.

- Jos jätetään väliin tällä kertaa, vai mitä poliisi? Tai huvittaako sinua katsoa, miten taskuvarkaus saadaan loppumaan? kysyin vanhemmalta poliisiylitarkastajalta.

- Jätetään vain. Mennään katsomaan kameleita, vastasi poliisi.

- Mennään vain katsomaan kameleita ja otetaan pari valokuvaa lapsille, vastasin.

Muuten Antoine. Tiesitkö, että arabian kielessä on kamelille yli 300 erilaista sanaa. Punaiselle ja tiineelle kamelille on kummallekin oma sanansa. Hassua, eikö totta.

Kuva 20. Punainen kameli autiomaassa auringon laskiessa.

 

***

 

Oranssin punainen aurinko laskee verkkaisesti hiekkadyynin taakse. Dualin keltainen huivi liikkuu vain aavistuksen vienossa iltatuulessa. Istun hiljaa Dualin vasemmalla puolella. Lämmin hiekka lämmittää takapuoltani. Etäällä hiekan pinnalla välkehtivät miljoonat pienet hiekan jyvät kuin miljoonat pienet timantit.

Hetkessä aavikon valtaa lämmin pimeys. Väärinpäin oleva puolikuu tuo hieman valoa. Lämmin pimeys muuttuu vähitellen violetiksi pimeydeksi. Erilaiset hyönteiset heräävät  pörisevästi eloon. Aavikko valmistautuu yöhön.

- Kerrotko Kampelan tarinan? Dual kysyi.

- Kerron, vastasin.