Visitors

Käyntejä kotisivuilla:229130 kpl

XXXIII 

  

- Hei Dual, kerronko sinulle tarinan oikeista toiveista? kysyin.

- Oikeat toiveet? Mikä erottaa oikeat toiveet vääristä toiveista? Dual kysyi.

- En tiedä. Kai se on sama asia kuin yrittäisi piirtää ympyrän neljän neliön sisään, vastasin ja aloin kertoa tarinaa:

- Elipä kerran kauan, kauan sitten kolme poikaa kaukana Sansibarin sulttaanikunnassa. Veljesten isä oli taikuri. Isä ansaitsi esityksillään sen verran, että perhe tuli hyvin toimeen.

Vanhin veljeksistä haaveili taikojen taiasta. Oikeasta ihmeestä. Isän tekemät taikatemput olivat vain halpoja silmänkääntötemppuja - ei oikeita taikoja. Nuorimmat veljet sensijaan opettelivat isän opastuksella muuttamaan veden viiniksi, vetämään kolikoita nenästä ja taikomaan paperisia kukkapuskia tyhjästä.

Eräänä päivänä vanhin veli kuuli Jalabadin torilla, että kaukana Persiassa eli mies, joka osasi lentää lentävällä matolla. Veli päätti heti, että lentäminen lentävällä matolla olisi oikea taikojen taika. Hän kertoi isälleen ja veljilleen, että lähtee Persiaan ja etsii tämän oikean taikurin. Sitten hän pyytää taikuria kertomaan, miten lentävä matto tehdään.

Matka Persiaan kesti kolme vaivalloista vuotta. Lopulta mies löysi likaisena pienen majan. Hänelle oli kerrottu, että maton tekijä asui majassa. Veli astui arastellen hämärään majaan. Hän näki lähes alastoman vanhan miehen istuvan likaisella matolla. Veli pyysi vanhusta näyttämään lentävän maton.

Samassa vanhus alkoi nousta hitaasti ylöspäin. Kun matto ja vanhus olivat laskeutuneet Veli sai tietää, että matto oli kudottu kotkan untuvista.

Veli innostui tiedosta ja päätti heti lähteä kerämään kotkan untuvia, jotta voisi tehdä itselleen aidon lentävän maton. Kotkat asuivat autiomaassa. Vanhus oli kertonut, että ainoastaan sellaiset untuvat kelpaisivat, jotka putoavat yläpuolella kaartelevasta kotkasta. Kotkat olivat jo tuohon aikaan erittäin harvinaisia. Saattoi kulua kuukausia, että näki edes vilaukselta kotkaa. Ja vielä harvemmin sattui, että kotkalta olisi pudonnut untuvia.

Oli kulunut kymmenen vuotta siitä, kun Veli oli saanut tietää lentävän maton salaisuuden. Velillä oli vain pieni pussi untuvia. Niistä olisi saanut kudottua ainoastaan pienen pienen nenäliinan, jolla sopuli olisi voinut lentää.

Kerran kun veli oli täydentämässä ruokavarastojaan kuuli hän ihmeellisestä taikurista, joka pystyi kiipeämään köyttä, joka ei ollut missään kiinni, pitkin ylös. Taikuri asui Kiinassa.

Veli päätti heti lähteä Kiinaan. Matka Kiinaan kesti kolme vaivalloista vuotta. Lopulta mies oli likaisena likaisen majan edustalla. Hänelle oli kerrottu, että köyden tekijä asui majassa. Veli astui arastellen hämärään majaan. Hän näki lähes alastoman vanhan miehen, joka oli kääriintynyt pitkään valkoiseen partaan, istuvan likaisella matolla. Veli pyysi vanhusta näyttämään köyden, joka pysyi ilmassa.

Samassa köysi alkoi nousta hitaasti ylöspäin. Vanhus ei enää jaksanut kiivetä köyttä pitkin. Kun köysi oli laskeutunut Veli sai tietää, että köysi oli punottu tiikerin viiksikarvoista.

Veli innostui tiedosta ja päätti lähteä keräämään tiikerin viiksikarvoja, jotta voisi punoa itselleen aidon köyden, joka pysyisi ilmassa ilman kiinnitystä. Vanhus oli kertonut, että ainoastaan sellaiset viiksikarvat kelpaisivat, jotka saa napattua elävästä tiikeristä. Tiikerit olivat jo tuohon aikaan erittäin harvinaisia. Saattoi kulua kuukausia, että näki edes vilaukselta tiikeriä. Ja vielä harvemmin sattui, että olisi saanut napattua tiikeriltä viiksikarvan.

Oli kulunut kymmenen vuotta siitä kun veli oli saanut tietää nousevan köyden salaisuuden. Velillä oli vain pieni pussi viiksikarvoja. Niistä olisi saanut kudottua ainostaan pienen pienen narun, jota pitkin vain sopuli olisi voinut kiivetä.

Kerran kun veli oli täydentämässä ruokavarastojaan kuuli hän ihmeellisestä taikurista, joka pystyi parantamaan katkenneen käden silmänräpäyksessä. Taikuri asui Roomassa.

Veli päätti heti lähteä Roomaan. Matka Roomaan kesti kolme vaivalloista vuotta. Lopulta mies oli likaisena hienon linna edustalla. Hänelle oli kerrottu, että parantaja asui linnassa. Veli astui arastellen kirkkaaseen linnaan. Hän näki vanhan miehen istuvan kultaisessa tuolissa. Parantaja kysyi saisiko hän katkaista velin käden, jotta tämä näkisi, miten hän parantaa käden silmänräpäyksessä.

Veli ei suostunut käden katkontaan. Hän sai kuitenkin tietää katkenneen käden parantamisen salaisuuden.

Veli innostui tiedosta ja päätti heti lähteä parantamaan katkenneita käsiä. Katkenneita käsiä ei ollut helppo löytää. Parantaja oli kertonut, että ainoastaan sellaiset katkenneet kädet kelpaisivat, jotka olivat katkennet onnettomuudessa. Katkenneet kädet olivat jo tuohon aikaan erittäin harvinaisia. Saattoi kulua kuukausia, että näki edes vilaukselta katkennutta kättä. Ja vielä harvemmin sattui, että hän sai parantaa sen.

Oli kulunut kymmenen vuotta siitä kun veli oli saanut tietää katkenneen käden salaisuuden. Käden parantamiseen kului häneltä kaksi viikkoa.

Kerran kun veli oli täydentämässä ruokavarastojaan kuuli hän ihmeellisestä taikurista, joka oli rakentanut linnan muuttamalla vettä viiniksi, vetämällä kolikoita nenästä ja taikomalla paperisia kukkapuskia tyhjästä. Taikuri asui pienessä kylässä Sansibarin sulttaanikunnassa. Samassa kylässä, josta veli lähtenyt 39 vuotta aikaisemmin.

Veli päätti heti lähteä Sansibariin. Matka kotikylään kesti kolme vaivalloista vuotta. Lopulta mies oli likaisena hienon linna edustalla. Hänelle oli kerrottu, että taikuri asui linnassa. Veli astui arastellen kirkkaaseen linnaan. Hän näki kaksi vanhaa miestä istuvassa sohvalla... samalla hän tunnisti miehet veljikseen.

- Veljet sanoivat, että Veli sai jäädä linnaan asumaan, sanoin lopettaen tarinani.

- Hieno tarina. Ilman oikeaa toivetta Veliltä olisi jäänyt maailma näkemättä. Hän näki varmasti monta upeaa aurinlaskua aavikolla, vastasi Dual.

- Ja auringonnousuja, vastasin.

 

XXXIV

 

- Tapasin kerran Englannissa tosi rikkaan miehen, aloitin.

Dual keskeytti minut sanomalla:

- Heh. Minäkin tapasin rikkaan liikemiehen matkoillani tähdillä. Liikemies asui tähdellä Numero 328. Liikemies omisti viisisatayksimiljoonaakuusisataakaksikymmentakaksituhattaseitsemänsataakolmekymmentäyksi tähteä. Hän oli niin rikas, että pystyi ostamaan lisää tähtiä. Minusta siinä ei ollut mitään järkeä.

- Ostamisessa vai omistamisessa? kysyin ja jatkoin:

- Kävin Englannissa kielikoulua. Koulun johtaja oli tosi rikas. Hän oli ostanut kauniiille vaimolleen lahjaksi valkoisen mersun. Mersu on sellainen kallis auto. Johtajan vaimo ei ollut tyytyväinen, vaikka oli rikas ja omisti mersun. Luulen...

Dual keskeytti uudelleen minut:

- Minä tapasin kerran tarmokkaan ja täsmällisen liikemiehen, joka omisti viisisatayksimiljoonaakuusisataakaksikymmentakaksituhattaseitsemänsataakolmekymmentäyksi tähteä. Hän oli niin rikas, että pystyi ostamaan lisää tähtiä. Minusta hän ei ollut kovin viisas tai onnellinen. Hänen aikansa kului tähtien laskemiseen. Tiedätkö, että tähtien laskemiseen kului seitsemäntoista vuotta. Ja sitten hän aloitti laskemisen alusta, jotta hän tietäisi kuinka paljon hän omisti...

- Dual, minä vuorostaan keskeytin Dualin ja jatkoin:

- Luuletko, että rikkaat ovat onnellisempia kuin köyhät? Rikkaus tuo onnellisuutta.

En saanut vastausta. Autiomaan taivas oli yllättäen muuttunut aivan mustaksi. Samassa kuului korvia raastava jyrähdys. Silmät sokaistuivat koko taivaan peittävästä valkoisen violetin kirkkaasta välähdyksestä. Juuri kun silmät olivat taipuneet salamanvälähdyksestä, niin etäältä kuului kohinaa. Aivan kuin jossain olisi ollut valtava vesiputous. Aavikon yli oli vyöryämässä hirmumyrsky.

Istuimme Dualin kanssa dyynin harjanteella siihenastisen elämäni kovimmassa kaatosateessa. Vesi kasteli meidät ja sai ihoni nousemaan kananlihalle. Autiomaan lämpö oli hetkessä kadonnut. Jäljellä oli märkä kylmä sade.

Myrskyn nouseminen tapahtui niin nopeasti, että emme älynneet hakeutua edes suojaan. Tosin autiomaassa ei olisi edes ollut suojaa. Katselimme lumoutuneena kahden voiman yhteentörmäystä. Autiopaikalta näimme kymmenet salamat, jotka valaisivat koko autiomaan hetkeksi. Dyyneiltä lähti tuhansia pikku puroja, jotka luikertelivat hetken eteenpäin kuin käärmeet. Sitten purot hävisivät hiekkaan.

Kuva 12. Myrsky autiomaassa

- Dual, luuletko, että rikkaudet tekevät ihmisen onnelliseksi? kysyin.

- En tiedä, riippuu ihmisestä. Tapasin kerran aavikolla Santiago nimisen pojan, joka oli menossa El Faijumin keitaalle rakkaansa Fatiman luokse. Hän oli löytänyt aarteen ja oli onnellinen, Dual vastasi.

- Minkä aarteen hän oli löytänyt?

- Hän oli löytänyt sydämensä, mutta sen löytämiseksi hänen oli ensin paimennettava lampaita, sitten uskottava unelmaansa, työskenneltävä kristallikauppiaana ja löydettävä rakkaansa ja luotettava edelleen, jotta voisi lähteä matkalle aarteensa luokse....

-  Hei, tarkoitin rikkauksilla rahaa.

- Tulevaisuudessa eräässä isossa tehtaassa tehdään tietokoneita. Tietokoneita on tehty niin kauan, että kohta maailman jokaisella ihmisellä on jo oma tietokone. Mutta tehtaan omistaja ei ole kuitenkaan tyytyväinen. Niinpä tehtaan toisessa osassa on verstas, jossa tehdään sellaisia ohjelmia, jotka rikkovat tietokoneita. Näin tehtaan omistaja voi valmistaa lisää tietokoneita, jotta tulisi entistä rikkaammaksi. Mutta koska johtaja ei halua olla pelkästään rikas vaan myös hyvä, niin aina kun hän saa myytyä tietokoneen hän ostaa yhden kirjan jollekin köyhälle lapselle. Hänen rikkauksistaan on hyötyä monelle lapselle. Ja tehtaan omistaja on onnellinen ja rikas.

Kuva 13. Kaksi tietokonematoa karkaa maailmalle

Sade oli loppunut. Istuimme hiljaa viilentyneellä aavikolla.

- Minne menet vaihtamaan kuivat vaatteet, Dual? kysyin.

- Lähistölle. Hyvää yötä. Tuletko huomenna?

- Tulen, hyvää yötä.

Juostessani kohti majoituslinnaani tunsin kuinka kadonnut lämpö vähitellen palasi kehooni. Olin hetken onnellinen ja tosi rikas, sillä kaikki 501 622 731 tähteä valaisivat askeleitani.

***

Eilen eräs algerialainen opettaja, jolla oli suomalaisen naisen kanssa suomalainen lapsi kertoi minulle arabilaisista seuraavan tarinan:

Skorppioni seisoi Niilin rannalla. Skorppioni olisi halunnut joen toiselle törmälle, mutta virta oli liian voimakas. Paikalle ui kala. Skorppioni  kysyi kalalta:

- Vietkö minut joen toiselle puolelle?

- En vie, sillä pistät minua ja myrkkysi tappaa minut.

- Oletko tyhmä, luuletko, että pistän sinua, en pääsisi virran toiselle puolelle.

Niin kala otti skorppionin selkäänsä ja lähti uimaan vastarannalle. Puolessa välissä skorppioni pisti kalaa. Kala sanoi skorppionille:

- Oletko tyhmä, nyt me molemmat kuolemme. Miksi pistit?

- Olemme Arabiassa, vastasi skorppioni.

 

XXXV

 

Imaamin laulanta herätti minut neljänteen vierailupäivään. Katselin hetken majoituslinnani parvekkeelta aavikolle. Aamu oli vielä raikas yöllisen hirmumyrskyn jäljiltä. Edessäni olevalla mustan harmaalla asfaltilla näkyi vielä siellä täällä vesilammikoita. Suljettu lenkki odotti aamujuoksijaa.

Juostessani ajatukseni siirtyivät eiliseen - myrskyyn ja vesisateeseen. Dual oli sanonut, että hän vaihtaa vaatteensa lähistöllä. Mutta missä hän asuu? Muistaakseni en ollut havainnut rakennuksia dyynien läheisyydessä.

Jälleen vihdoin ilta, Antoine. Tänään opin arabilaisessa taidepajassa, että värillä on väliä. Autonkuljettaja ajoi minut tien päähän, josta oli lyhyt matka aavikolle ja dyynille, jossa Dual jo odotti minua. Istuuduin Dualin oikealle puolelle. Olimme hiljaa. Aavikolle oli alkamassa näytelmä, joka oli toistunut jo miljoonia kertoja: auringonlasku.

Kirkkaus vaihtui tähtien valaisemaksi yön selkeydeksi. Ilta oli lämmin. Etäältä kuului heinäsirkkojen äänekästä siritystä. Mielestäni Dualilla oli sama haalari päällä kuin aikaisempina iltoina. Olin juuri kysymässä, missä hänen majapaikkansa on kun Dual kysyi:

- Millainen päivä sinulla oli tänään?

Kysymys yllätti minut. Mutta vastasin:

- Tänään oli hyvä päivä. Tututustuin arabilaisessa taidepajassa julisteiden tekemiseen. Julisteilla voidaan kertoa tärkeistä asioista. Kuten: Älä leiki tulella. Tai: Älä polta vuoteessa.

- Mikä on juliste?

- Juliste on iso paperinpala, johon maalataan tai piirretään tai kirjoitetaan jotain. Ihmiset oppivat hyvistä julisteista hyödyllisiä asioita.

- Oppivatko kaikki?

- Eivät.

- Miksi?

- Koska eri ihmiset ymmärtävät julisteet eri tavalla. Julisteiden tekeminen on vaikeaa.

- Miksi?

- Koska ihmiset ymmärtävät asioita eri tavalla. Jos näät vihreän julisteen, niin joku näkee siinä libyän lipun. Toinen näkee siinä jalkapallokentän. Ymmärrätkö?

- Joo.

Kuva 14. Jalkapallokenttä

- Tapasin kaksi poikaa leikkimässä tulitikuilla jokin aikaa sitten kun olin opiskelemassa tulipalojen sammuttamista Englannissa. Pojat eivät olleet nähneet julisteita, joissa varoitetaan tulen vaaroista. Sanoin pojille, että tulitikkuleikit voivat olla hyvin vaarallisia. Varomattomasta leikistä voi syttyä vaikka tulipalo. Pojat huusivat minulle:

- Fuck you. Meidän isästä tulee kuningas, joten me voimme tehdä mitä me halutaan.

Ajattelin, että oli isä prinssi tai kuningas, niin päätin kertoa heille kuitenkin hieman lisää tulen vaaroista. Kysyin:

- Mikäs on poikien nimet?

- William ja Harry, he vastasivat vuorotellen ja jatkoivat:

- Meidän äidin nimi on Diana. Äiti ei enää asu kotona. Isä toi meidät palokouluun, jotta me voitaisiin leikkiä rauhassa tavallisia leikkejä.

Kerroin heille, että tulitikkuleikeissä pitää olla erityisen varovainen.

Tiedätkö mitä Antoine? Dual kertoi minulle myöhemmin, että toisesta pojasta tulee isona lentäjä. Hassua, eikö totta. En tiennyt sitä vielä silloin, että lentäminen yhdistää meidät kaikki kolme: Dualin, sinut Antoinen ja minut.

Toisaalta tulitikkuleikeistä ei olisi ollut vaaraa palokoulun palotalossa, joka oli rakennettu palamattomista rakennusaineista. Mutta sitä en viitsinyt kertoa pojille, koska halusin olla aikuinen, jolla on vastuu.

Juttelin poikien kanssa jonkin aikaa, vaikka en osannut kovin hyvin englantia. Välillämme ei ollut kuitenkaan kielimuuria. Pojista oli tosi outoa, että joku oli tullut kieltämään heitä. Kukaan ei ollut kieltänyt heitä sen jälkeen kun heidän äitinsä oli muuttanut pois kotoa. Heidän isänsä vei heitä paikasta toiseen, mutta ei ollut itse koskaan paikalla. Syksyllä vanhemman veljeksistä pitäisi aloittaa koulu isäoppilaitoksessa. Harry ei haluaisi mennä kouluun.

Silloin kerroin heille tarinan pienestä tytöstä, jonka nimi oli Lammenpei. Tyttö etsi ihmistä, joka oli keksinyt hänet. Pojat kuuntelivat tarkkaan ja olivat hiljaa. Sillä siitä kun heidän äitinsä oli kertonut yösatuja oli kulunut hyvin pitkä aika.

Juuri kun sain tarinan päätökseen näin viiden miehen juoksevan meitä kohti ja huutavan:

- William, Harry... Harry, William... William, Harry...

Miehet hakivat pojat pois. Jatkoin koululla tulipalojen sammuttamisen opiskelua, mutta en nähnyt poikia enää.

Dual keskeytti kertomukseni jälleen kerran:

- Hei, et ole kertonut minulle vielä Lammenpeistä. Tytöstä, joka etsi ihmisten ilmoja, jotta tietäisi mistä on tullut?

- Kerron hänestä huomenna, vastasin.

Hiljaisuus valtasi aavikon. Hiekka luovutti meille auringon tekemää lämpöä. Kaikki 501 622 731 tähteä, jotka liikemies omisti tuikkivat kirkkaammin kuin koskaan. Hiljaisuus ei tuntunut enää painostavalta. Päinvastoin. Se rauhoitti levotonta mieltäni.

En ollut keskustellut kenenkään kanssa kymmeneen vuoteen. Tuntui uskomattomalta olla 5000 kilometrin päässä kotoa. Aavikko tuntui sillä hetkellä minun kodiltani. Nautin tosi paljon keskusteluista Dualin kanssa, vaikka hän keskeytti minut usein joko kysymällä tai kertomalla jotain.

Keskeytykset eivät enää ärsyttäneet minua, vaan yritin kuunnella sitä, mitä hän sanoi.

Haaveiluni katkaisi ajatus, joka tuli mieleeni kuin edellisen illan salama tummalta taivaalta. En voisikaan kertoa seuraavana päivänä Dualille Lammenpeistä. Minun piti mennä kuuntelemaan Jazzia Yhdysvaltojen suurlähetystöön. 

Rikoin äänettömän hiljaisuuden varovasti:

- Dual... minun pitäisi huomenna mennä illalla kuuntelemaan jazzia Yhdysvaltojen suurlähetystöön. Kerron Lammenpeistä seuraavana iltana.

- Mikä on jazz? Dual kysyi.

- Jazz on eräänlaista musiikkia, joka keksittiin Usassa silloin kun tapasit Antoinen ensimmäisen kerra.

- Mikä on Usa?

- USA on Amerikan Yhdysvallat. Se on maan nimi. Samalla tavalla kun tähtesi nimi on Asteroidi B 612.

- Mikä on suurlähetystö?

- Suurlähetystö on sellainen paikka, jossa vieraan maan asukkaat voivat olla rauhassa vieraassa maassa. Suurlähetystö auttaa matkalaisia. Se on kuin keidas aavikolla. Ymmärrätkö?

- Kyllä. Olen asunut El Faijumin keitaalla kymmenen päivää. Tapasin siellä tytön nimeltä Fatima. Tyttö odotti keitaalla rakastettuaan. Keitaan lähellä asui alkemisti, joka kertoi minulle erään salaisuuden.

- Minkä salaisuuden?

- Kullan tekemisen.

- Mitä aiot tehdä huomenna?

- Menen tapaamaan kettua, vastasi Dual.

- Hyvää yötä Dual.

- Hyvää yötä, ylihuomiseen...

 

XXXVI

 

Olin keskellä satua. Ympärilläni istui kauniita arabiprinsessoja rikkaiden arabi-isiensä seurassa. Tyttärien syvänruskeat suuret silmät ihmettelivät länsimaisia ihmisiä ja sirot pienet korvat ihmettelivät jazz orkesterin säveliä.

Suurlähetystön salin suuret ikkunat olivat auki. Avoimista ikkunista tulvi sisään aavikon lämpöä ja ympäröivien ruusuistutusten huumaavaa tuoksua. Vaikka en erityisemmin pidä jazzista, niin esityksen aikana kaikki aistini vähitellen altistuivat: kuuntelin, katselin, tunsin, haistoin ja maistoin sekä siirryin ajassa ajattomaan aikaan...

Havahduin todellisuuteen vasta kun soitto loppui. Siirrryin takaisin saliin, kävelin libyälaisen autonkuljettajan kanssa uima-altaan reunalla olevaan baariin. Tarjolla oli viiniä ja muita alkoholijuomia. Kuljettaja otti drinkkejä. Katselin ympärilleni ja huomasin, että kauniit arabiprinsessat joivat myös viiniä, vaikka Saudi-Arabiassa ei saanut oikeasti juoda viiniä. Suurlähetystössä oli voimassa siis eri säännöt.

Auton mutkitellessa Riadin suoria katuja mieleeni palasi Dual. Olisiko hän vielä dyynillä. Pyysin libyälaista autonkuljettajaa viemään minut aavikolle. Lupasin kävellä takaisin majoituslinnaani.

- Be careful out of there, sanoin kuljettajalle hänen jättäessä minut aavikolle.

Minua jännitti hieman. Oliko Dual kukkulalla. Vai oliko hän vielä ketun luona? Auton moottorin kaikkoava ääni ja aavikon hiljaisuuden voimistuminen rauhoittivat mieleni. Uskomaton vierailu: Aamulenkki, aamiainen, tutustuminen palokouluun, lounaaksi kanaa hummuksen kanssa, tutustuminen palokouluun, iltapäivälenkki, päivälliseksi kanaa hummuksen kanssa ja illalla keskustelut Dualin kanssa. Perinteet tuovat turvallisuutta.

Antoine, et varmaan tiedä mikä lenkki on? Lenkki on juoksemalla tai kävelemällä kuljettu matka tai aika. Ihmettelet varmaan miksi juoksen. Juoksen koska, siitä tulee hyvä olo. Ja koska minulla on hyvä olo, niin juoksen.

Pimeydestä huolimatta näin edessäni jotain keltaista. Minulle tuli hyvä olo, sillä tiesin, että siellä heilui Dualin kaulaliina aavikon kevyessä tuulessa:

- Hei Dual, tapasitko ketun?

- Kyllä. Näitkö jazzin?

- Kyllä.

- Viides tähti, jossa vierailin oli Asteroidi Numero 329. Tähdellä asui lyhdynsytyttäjä. Hän sytytti määräyksestä lampun aina kun tuli yö ja sammutti määräyksestä lampun aina kun tuli aamu. Määräys ei ollut muuttunut, vaikka tähti oli alkanut kiertämään nopeammin ja nopeammin. Hän sytytti ja sammutti lyhdyn kerran minuutissa. Siis tuhatneljäsataaneljäkymmentä auringonlaskua kahdenkymmenen neljän tunnin aikana.

Ehdotin lyhdynsytyttäjälle, että hän kävelisi hitaasti ympäri siten, että hän olisi aina auringossa. No, se ei paljon auttanut, koska hän piti nukkumisesta. Ihminen voi olla yhtäaikaa sekä tunnollinen että laiska.

Luulen, että hän on nyt onnellinen, koska kuningas muutti määräystä toivomuksestani. Nyt hänen on levättävä niin kauan, että haluaa taas sytyttää ja sammuttaa lyhdyn kerran minuutissa, lopetti Dual.

- Tiesitkö Dual, että halusin lapsena tulla lentäjäksi? kysyin

- En. Tiesitkö, että kävin erikoisessa lentokoulussa. Osaan ohjata oikeaa lentokonetta. Se ei ole vaikeaa. Nouseminen on hieman vaikeaa. Laskeutuminen on hieman enemmän vaikeaa. Tavalliseen lentokouluun oli vaikea päästä, koska minulla ei ollut lääkärintodistusta terveydestäni. Lääkäriin en voinut mennä, koska minulla ei ole henkilöllisyystodistusta, vastasi Dual ja jatkoi:

- Onneksi lokki Joonatanin lentokoulussa en tarvinnut virallisia papereita.

- Missä lokki Joonatin lentokoulu sijaitsee? kysyin toivekkaana.

- Se ei ole tähdelläsi.

- Voi ei, lentäminen taitaa jäädä ikiajoiksi, sanoin harmistuneena.

- Kerrotko minulle Lammenpeistä? Dual kysyi

- Kerron. Kerrotko minulle, mitä ketulle kuuluu? kysyin Dualilta.

Dualin silmät kostuivat. Aavikon valtasi syvä hiljaisuus. Kuulin selvästi sydämeni ja Dualin sydämen sykkeen. Dual selvitti kurkkuaan yskimällä vienosti. Sitten hän huokaisi syvään ja vastasi:

- Perinteisiin ei kannata aina luottaa. Ei varsinkaan, jos ihmiset .... aikuiset ihmiset ... aikuiset metsästävät ihmiset muuttavat perinteitä. Silloin ketuilla on vaarallista torstaisin.

- Miten niin? En ymmärrä? Mitä ketulle on tapahtunut? kysyin.

- Kerron myöhemmin. En nyt. Kerrotko minulle Lammenpeista?

- Kerron.

 

XXXVII

 

Aavikko on kaunis. Olen aina rakastanut aavikoita. Siellä voi rauhassa istua hiekkadyynillä ja katsella auringon nousuja ja laskuja. Ei näy muita. Ei kuulu mitään. Ja kuitenkin hiljaisuudesta säteilee jotain... Tärkeintä kauneudessa on näkymätöntä. Se, mikä on tosi tärkeää, on näkymätöntä. Vai mitä, Antoine.

Kuva 15. Auringonnousun katsoja 

- Dual, oletko rakastunut koskaan? kysyin.

- En ole. Mutta opin rakastamaan kukkaani. En ymmärtänyt sitä heti, vastasi Dual.

- Haluatko nyt kuulla pienestä satutytöstä? kysyin.

- Haluan. 

- Pieni satutyttö Lammenpei ilmestyi pieneen lampeen meren kuninkaan valtakuntaan. Lammenpei oli ihan vieras, kukaan ei tiennyt, mistä hän tuli eikä miksi hän tuli, eikä kukaan tiennyt, milloin hän menisi pois. Hän vain tuli.

Lammenpeillä on vinot, vihreät silmät ja männyn rungon väriset hiukset. Hänellä on pitkät ja notkeat sormet ja pienet, pyöreät varpaat. Hänen pukunsa on tehty rahkasammaleesta ja kaulassa on lumpeen kukanvarresta taiteltu helminauha. Kukka on suurinpana helmenä. Kukka riippuu keskellä lammenpein pientä pyöreää vatsaa. Olen piirtänyt muististani kuvan Lammenpeistä.

Kuva 16. Lammenpei

- Tiesitkö muuten Dual, että lumpeenkukka muistuttaa paljon lootuskukkaa? Se on valkoinen ja vaatimaton.

Meren kuningas opetti Lammenpein soittamaan huilua. Lammenpei oppi nopeasti soittamaan tosi hyvin. Kaikki lammen asukkaat merenneidot ja merenurhot alkoivat tanssimaan huilun sävelien rytmissä.

Mutta sitten eräänä iltana Lammenpei lakkasi soittamasta. Hän työnsi alahuulensa törrölleen ja näytti tyytymättömältä. Hän sanoi:

- Nyt minä osaan soittaa, entäs sitten?

- Miten niin, entäs sitten? Sitten ei mitään! sanoivat merenneidot ja merenurhot.

- Ei mitään! Miksei? ihmetteli Lammenpei.

Lammenpei kyllästyi toimettomuuteen ja alkoi kiusata lammen asukkaita. Lopulta meren kuningas sanoi:

- Sinun täytyy lähteä ihmisten ilmoille ja ottaa selvää, miten sinä päätyt. Me emme voi sitä sinulle kertoa.

Lammenpei ui kaislikon reunaan odottamaan ihmistä. Lammenpei odotti pitkään. Paikalle saapui kesälomalla oleva kalastaja onkimaan kaloja. Hetken mietittyään Lammenpei tarttui kalastajan siimaan. Lammenpei kysyi kalastajalta:

- Oletko sinä ihminen?

- Kyllä, vastasi kalastaja.

- Vie minut sitten ihmisten ilmoille.

Ja niin kalastaja vei Lammenpein vaimonsa luokse. Kalastajan vaimo oli tosi siisti. Siistinä olemisessa oli paljon työtä. Hän ei nukkunut koskaan kunnolla. Kalastajan vaimo pesi, siivosi, puhdisti, luuttusi, mankeloi... Koska vaimolla oli aina tosi paljon töitä, niin hän oli tullut laihaksi ja kiukkuiseksi sekä hermostuneeksi ja äkäiseksi. Toiset sanoivat, että vaimo on ulkoapäin siisti, mutta sisältäpäin hän on sotkuinen.

Kalastajan vaimo ei olisi tahtonut ottaa Lammenpeita kotiinsa asumaan. Mutta silloin Lammenpei alkoi soittamaan. Kalastajan vaimo alkoi tanssimaan kalastajansa kanssa häävalssiaan.  Tanssin loputtua vaimo sanoi, että Lammenpei sai jäädä asumaan heille.

Lammenpei asui kalastajan ja kalastajan vaimon luona monta vuotta. Koska vaimo ei enää siivonnut niin paljon oli hänellä aikaa istua puron reunalla ja kuunnella Lammenpein kertomia satuja. Lammenpei kertoi paljon satuja. Hän kertoi myös sadun kampeleesta.

- Hei, sinunhan piti kertoa minulle myös tarina kampeleesta. Muistatko? kysyi Dual keskeyttäen minut.

- Muistan, vastasin ja jatkoin:

- Eräänä päivänä Lammenpei sai tietää ettei ollut vielä ollutkaan ihmisten ilmoilla. Silloin Lammenpei päätti heti lähteä sinne. Turhaan kalastaja ja kalastajan vaimo pyysivät Lammenpeitä jäämään. Turhaan he sanoivat, että Lammenpei oli kuin heidän oma tyttärensä. Turhaan he sanoivat, että he rakastavat Lammenpeitä. Lammenpei kysyi:

- Mitä se on, se rakastaminen?

Oli siinä selittämistä. Kalastajan vaimo sanoi, että se tarkoittaa sitä, että hän halusi pitää Lammenpein luonaan. Kalastaja sanoi, että se tarkoittaa, että toivoo hyvää jollekin. Kalastajan koira toi luun Lammenpeille ja katsoi häntä kauniisti. Kalastajan kissa nuoli Lammenpein poskea ja kehräsi kauniisti.

- Minä en ymmärrä, sanoi Lammenpei.

- Se tarkoittaa, että sydämessä lämmittää, kun ajattelen sinua, kalastajan vaimo sanoi.

Mutta Lammenpei ei ymmärtänyt. Sillä hänen sydäntä ei lämmittänyt. Lammenpei lähti pois. Lammenpei käveli kohti ihmisten ilmoja ja mietti, mikä häntä vaivasi kun hänen sydäntään ei lämmittänyt.

- Minun sydäntä alkoi lämmittämään kun huomasin, että kukkani ei ole mikä tahansa kukka, sanoi Dual.

- Dual, eikö piirtämässäsi kuvassa ole kaksi muuta kukkaa? kysyin.

Dual punastui ja sanoi kainosti:

- Ne ovat kaikki minun.

- Niinkö. Dual, näin viime yönä merkillisen unen.

- Mitä siinä oli? kysyi Dual.